Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

lhteni laulamahan, saa'ani sanelemahan,

sukuvirtt suoltamahan, lajivirtt laulamahan.

Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,

kielelleni kerkivt, hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!

Lhe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan

yhtehen yhyttymme, kahta'alta kytymme!

Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme

nill raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

Lykmme ksi ktehen, sormet sormien lomahan,

lauloaksemme hyvi, parahia pannaksemme,

kuulla noien kultaisien, tiet mielitehtoisien,

nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:

noita saamia sanoja, virsi virittmi

vylt vanhan Vinmisen, alta ahjon Ilmarisen,

pst kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiest,

Pohjan peltojen perilt, Kalevalan kankahilta.

Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa;

niit itini opetti vtessns vrttint,

minun lasna lattialla eess polven pyriess,

maitopartana pahaisna, piimsuuna pikkaraisna.

Sampo ei puuttunut sanoja eik Louhi luottehia:

vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin,

virsihin Vipunen kuoli, Lemminkinen leikkilihin.

Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:

tieohesta tempomia, kanervoista katkomia,

risukoista riipomia, vesoista vetelemi,

pst heinn hieromia, raitiolta ratkomia,

paimenessa kyessni, lasna karjanlaitumilla,

metisill mtthill, kultaisilla kunnahilla,

mustan Muurikin jless, Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virtt virkkoi, sae saatteli runoja.

Virtt toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.

Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.

Ne min kerlle krin, sovittelin sommelolle.

Kern pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni;

ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi;

panin aitan parven phn vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.

Venk vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,

tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenhn,

alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,

aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan viritn,

kerittelen pn kerlt, suorin solmun sommelolta?

Niin laulan hyvnki virren, kaunihinki kalkuttelen

ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.

Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivett,

laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen

tmn iltamme iloksi, pivn kuulun kunniaksi,

vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.

Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virtt tehtvksi:

yksin meill yt tulevat, yksin pivt valkeavat;

yksin syntyi Vinminen, ilmestyi ikirunoja

kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tytt, kave luonnotar korea.

Piti viikoista pyhyytt, in kaiken impeytt

ilman pitkill pihoilla, tasaisilla tanterilla.

Ikvystyi aikojansa, ouostui elmtns,

aina yksin ollessansa, impen elessns

ilman pitkill pihoilla, avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,

meren selvlle sellle, ulapalle aukealle.

Tuli suuri tuulen puuska, ist vihainen ilma;

meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

Tuuli neitt tuuitteli, aalto impe ajeli

ympri seln sinisen, lakkipien lainehien:

tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vatsantytt vaikeata

vuotta seitsemn satoa, yheksn yrn ike;

eik synny syntyminen, luovu luomatoin siki.

Vieri impi veen emona. Uipi it, uipi lnnet,

uipi luotehet, etelt, uipi kaikki ilman rannat

tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa;

eik synny syntyminen, luovu luomatoin siki.

Itke hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi:

"Voi poloinen, pivini, lapsi kurja, kulkuani!

Jo olen joutunut johonki: ikseni ilman alle,

tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi

nill vljill vesill, lake'illa lainehilla!

"Parempi olisi ollut ilman impen ele,

kuin on nyt tt nyky vierhell veen emona:

vilu tll' on ollakseni, vaiva vrjtellkseni,

aalloissa asuakseni, veess vieriellkseni.

"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!

Tule tnne tarvittaissa, ky tnne kutsuttaessa!

Pst piika pintehest, vaimo vatsanvntehest!

Ky pian, vlehen jou'u, vlehemmin tarvitahan!"

Kului aikoa vhisen, pirahteli pikkaraisen.

Tuli sotka, suora lintu; lente lekuttelevi

etsien pesn sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti it, lenti lnnet, lenti luotehet, etelt.

Ei ly tiloa tuota, paikkoa pahintakana,

kuhun laatisi pesns, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:

"Teenk tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?

Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,

nosti polvea merest, lapaluuta lainehesta

sotkalle pesn sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.

Keksi polven veen emosen sinervisell selll;

luuli heinmtthksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, phn polven laskeuvi.

Siihen laativi pesns, muni kultaiset munansa:

kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemnnen.

Alkoi hautoa munia, pt polven lmmitell.

Hautoi pivn, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,

tuntevi tulistuvaksi, hipins hiiltyvksi;

luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, jrkytti jsenins:

munat vierhti vetehen, meren aaltohon ajaikse;

karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.

Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:

munasen alainen puoli alaiseksi maaemksi,

munasen ylinen puoli yliseksi taivahaksi;

ylpuoli ruskeaista pivseksi paistamahan,

ylpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;

mi munassa kirjavaista, ne thiksi taivahalle,

mi munassa mustukaista, nep ilman pilviliksi.

Ajat eellehen menevt, vuoet tuota tuonnemmaksi

uuen pivn paistaessa, uuen kuun kumottaessa.

Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,

noilla vienoilla vesill, utuisilla lainehilla,

eessns vesi vetel, takanansa taivas selv.

Jo vuonna yheksnten, kymmenenten kesn

nosti ptns merest, kohottavi kokkoansa.

Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa

selvll meren selll, ulapalla aukealla.

Kussa ktt knnhytti, siihen niemet siivoeli;

kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;

kussa ilman kuplistihe, siihen syverit syventi.

Kylin maahan kntelihe: siihen sai silet rannat;

jaloin maahan kntelihe: siihen loi lohiapajat;

p'in ptyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siit ulomma maasta, seisattelihe sellle:

luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria

laivan laskemasijaksi, merimiesten pn menoksi.

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,

ilman pielet pistettyn, maat ja manteret sanottu,

kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.

Viel' ei synny Vinminen, ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Vinminen kulki itins kohussa

kolmekymment kese, yhen verran talviaki,

noilla vienoilla vesill, utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin ele

pimess piilossansa, asunnossa ahtahassa,

kuss' ei konsa kuuta nhnyt eik pive havainnut.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Kuu, kerit, pivyt, pst, otava, yh opeta

miest ouoilta ovilta, verjilt vierahilta,

nilt pienilt pesilt, asunnoilta ahtahilta!

Saata maalle matkamiest, ilmoillen inehmon lasta,

kuuta taivon katsomahan, pive ihoamahan,

otavaista oppimahan, thti thymhn!"

Kun ei kuu kerittnynn eik pivyt pstnynn,

ouosteli aikojansa, tuskastui elmtns:

liikahutti linnan portin sormella nimettmll,

lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;

tuli kynsin kynnykselt, polvin porstuan ovelta.

Siit suistui suin merehen, ksin kntyi lainehesen;

jpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.

Virui siell viisi vuotta, sek viisi jotta kuusi,

vuotta seitsemn, kaheksan. Seisottui sellle viimein,

niemelle nimettmlle, manterelle puuttomalle.

Polvin maasta ponnistihe, ksivarsin knnltihe.

Nousi kuuta katsomahan, pive ihoamahan,

otavaista oppimahan, thti thymhn.

Se oli synty Vinmisen, rotu rohkean runojan

kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Ensimmainen Runo