Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio.

Istui ilman vempelell, taivon kaarella kajotti

pukehissa puhta'issa, valke'issa vaattehissa;

kultakangasta kutovi, hope'ista huolittavi

kultaisesta sukkulasta, pirralla hope'isella.

Suihki sukkula piossa, kmi kess kperitsi,

niiet vaskiset vatisi, hope'inen pirta piukki

neien kangasta kutoissa, hope'ista huolittaissa.

Vaka vanha Vinminen ajoa karittelevi

pimest Pohjolasta, summasta Sariolasta.

Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrtteli:

kuuli sukkulan surinan ylhlt pns plt.

Tuossa ptns kohotti, katsahtavi taivahalle:

kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla,

kultakangasta kutovi, hope'ista helkyttvi.

Vaka vanha Vinminen heti seisatti hevosen.

Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:

"Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!"

Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja kysyvi:

"Miksi neitt korjahasi, tytt rekosehesi?"

Vaka vanha Vinminen tuop' on tuohon vastaeli:

"Siksi neitt korjahani, tytt rekoseheni:

mesileivn leipojaksi, oluen osoajaksi,

joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi

noilla Vinln tiloilla, Kalevalan kartanoilla."

Neiti tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:

"Kun kvin mataramaalla, keikuin keltakankahalla

eilen iltamyhsell, aletessa aurinkoisen,

lintu lauleli lehossa, kyntrastas raksutteli:

lauleli tytrten mielen ja lauloi minin mielen.

"Mie tuota sanelemahan, linnulta kyselemhn:

'Oi sie kyntrastahainen! Laula korvin kuullakseni:

kumman on parempi olla, kumman olla kuuluisampi,

tyttrenk taattolassa vai minin miehelss?'

"Tiainenpa tieon antoi, kyntrastas raksahutti:

'Valkea kesinen piv, neitivalta valkeampi;

vilu on rauta pakkasessa, vilumpi minivalta.

Niin on neiti taattolassa, kuin marja hyvll maalla,

niin mini miehelss, kuin on koira kahlehissa.

Harvoin saapi orja lemmen, ei mini milloinkana.'"

Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:

"Tyhji tiaisen virret, rastahaisen raksutukset!

Lapsi on tytr kotona, vasta on neiti naituansa.

Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!

En ole mittn miesi, uros muita untelompi."

Neiti taiten vastaeli, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Sitte sun mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin,

jospa jouhen halkaiseisit veitsell krettmll,

munan solmuhun vetisit solmun tuntumattomaksi."

Vaka vanha Vinminen jouhen halki halkaisevi

veitsell krettmll, aivan tutkaimettomalla;

munan solmuhun vetvi solmun tuntumattomaksi.

Kski neitt korjahansa, tytt rekosehensa.

Neiti taiten vastaeli: "Ehkp tulen sinulle,

kun kiskot kivest tuohta, sret jst aiaksia

ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta."

Vaka vanha Vinminen ei tuosta kovin htile:

kiskoipa kivest tuohta, srki jst aiaksia

ilman palan pakkumatta, pilkkehen pirahtamatta.

Kutsui neitt korjahansa, tytt rekosehensa.

Neiti taiten vastoavi, sanovi sanalla tuolla:

"Sillenp min menisin, kenp' on veistisi venosen

kehrvarteni muruista, kalpimeni kappaleista,

tyntisi venon vesille, uuen laivan lainehille

ilman polven polkematta, ilman kouran koskematta,

ksivarren kntmtt, olkapn ojentamatta."

Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:

"Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla

mointa laivan laatijata, vertoani veistjt."

Otti vrttinn muruja, kehrvarren kiertimi;

lksi veistohon venosen, satalauan laittelohon

vuorelle terksiselle, rautaiselle kalliolle.

Veikaten venett veisti, purtta puista uhkaellen.

Veisti pivn, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki:

ei kirves kivehen koske, kasa ei kalka kalliohon.

Niin pivll kolmannella Hiisi pontta pyrhytti,

Lempo tempasi tere, Paha vartta vaapahutti.

Kvip kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon;

kirves kilpistyi kivest, ter liuskahti liha'an,

polvehen pojan ptisen, varpahasen Vinmisen.

Sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti:

veri psi vuotamahan, hurme huppelehtamahan.

Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,

tuossa tuon sanoiksi virkki, noin on lausui ja pakisi:

"Oi sie kirves kikkanokka, tasater tapparainen!

Luulitko puuta purrehesi, honkoa hotaisnehesi,

petjt pannehesi, koivua kohannehesi,

kun sa lipsahit liha'an, solahutit suonilleni?"

Loihe siit loitsimahan, sai itse sanelemahan.

Luki synnyt syit myten, luottehet lomia myten,

mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja,

joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin

noille rauan ratkomille, suu sinervn silpomille.

Jo veri jokena juoksi, hurme koskena kohisi:

peitti maassa marjan varret, kanervaiset kankahalla.

Eik' ollut sit mtst, jok' ei tullut tulvillehen

noita liikoja veri, hurmehia huurovia

polvesta pojan totisen, varpahasta Vinmisen.

Vaka vanha Vinminen ketti villoja kivelt,

otti suolta sammalia, maasta mtthn repisi

tukkeheksi tuiman rein, paikaksi pahan verjn;

ei vj vhistkn, pikkuistakana pit.

Jopa tuskaksi tulevi, lylemmksi lankeavi.

Vaka vanha Vinminen itse itkuhun hyrytyi;

pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen,

siit reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa.

Laski virkkua vitsalla, helhytti helmisvyll;

virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni.

Jo kohta kyl tulevi: kolme tiet kohtoavi.

Vaka vanha Vinminen ajavi alinta tiet

alimaisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi:

"Oisiko talossa tss rauan raannan katsojata,

uron tuskan tuntijata, vammojen vakittajata?"

Olipa lapsi lattialla, poika pieni pankon pss.

Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole talossa tss

rauan raannan katsojata, uron tuskan tuntijata,

kivun kiinniottajata, vammojen vakittajata;

onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!"

Vaka vanha Vinminen laski virkkua vitsalla,

ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen,

keskimist tiet myten keskimisehen talohon.

Kysyi kynnyksen takoa, anoi alta ikkunaisen:

"Oisiko talossa tss rauan raannan katsojata,

salpoa verisatehen, suonikosken sortajata?"

Akka oli vanha vaipan alla, kielipalku pankon pss.

Akka varsin vastaeli, hammas kolmi kolkkaeli:

"Ei ole talossa tss rauan raannan katsojata,

verisynnyn tietjt, kivun kiinniottajata;

onpi toisessa talossa: aja toisehen talohon!"

Vaka vanha Vinminen laski virkkua vitsalla,

ajoa suhuttelevi. Ajoi matkoa palasen,

ylimist tiet myten ylimisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa:

"Oisiko talossa tss rauan raannan katsojata,

tmn tulvan tukkijata, veren summan sulkijata?"

Ukko oli uunilla asuva, halliparta harjun alla.

Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli:

"On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna

Luojan kolmella sanalla, syvn synnyn stmll;

joet suista, jrvet pist, virrat niskalta vihaiset,

lahet niemien nenist, kannakset kape'immilta."

Kahdeksas Runo