Kahdeksaskolmatta Runo
Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkinen,
pistiksen on piilemhn, painaikse pakenemahan
pimest Pohjolasta, sangasta Saran talosta.
Lksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi
pakohon pahoja tit, pillojansa piilemhn.
Niin pihalle tultuansa katseleikse, knteleikse,
etsi entist oritta. Ne ei entist oroa:
nki paaen pellon pss, pajupehkon pientarella.
Miks neuvoksi tulevi, mik neuvon antajaksi,
ettei p pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi nill Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylst kuului, tomu toisista taloista,
vlkytys kyln vlilt, silmn isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkisen, tuon on Ahti Saarelaisen,
tytyi toisiksi ruveta, piti muuksi muutellaita.
Kokkona yls kohosi, tahtoi nousta taivahalle:
piv poltti poskipit, kuuhut kulmia valaisi.
Siin lieto Lemminkinen Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyv Jumala, mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitj, hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni, tyk valtavanhempani!"
Lente lekuttelevi, katsoi kerran jlkehens:
keksi harmoan havukan sen silmt paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isnnn.
Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa, tasapt tappeloa?"
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni! Knnite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi pimehn Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a, kynlintu kynsin sy.'"
Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannll, symell synkell.
Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa,
aitoviert astuessa. Enntti emo kysy:
"Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sin paremman sarkan,
taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta."
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isnnt,
vaartaisin sata urosta, tuhat miest tunnustaisin."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!"
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isnnt, voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in symin Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan."
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isnnt, kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut Pohjolassa kyesssi,
vainko liioin sytysi, sytysi, juotuasi
olet isill sijoilla nhnyt outoja unia?"
Silloin lieto Lemminkinen sai tuossa sanoneheksi;
"Akat noita arvelkohot isi unennkj!
Muistan ylliset uneni, sen paremmin pivlliset.
Oi emoni, vanha vaimo! Sli skkihin evst,
pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lht, matka maasta ottaminen,
tst kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat, krestvt keih'it."
Emo enntti kysy, vaivan nhnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat, krestvt keih'it?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat, krestvt keih'it:
mun poloisen pn varalle, vasten kauloa katalan.
Tuli ty, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isnnn.
Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua, yksinisen ymprille."
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin min sinulle, jo vainen varoittelinki,
yh kielte kkesin lhtemst Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa, ele emon tuvilla,
oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa.
"Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala,
lhet pillan piilenthn, tyn pahan pakenentahan,
ettei p pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?"
Sanoi lieto Lemminkinen: "En tie sit sijoa,
kunne painuisin pakohon pillojani piilemhn.
Oi emoni, kantajani! Kunne ksket piilemhn?"
Sanoi iti Lemminkisen, itse lausui, noin nimesi:
"En m tie, kunne ksken, kunne ksken ja kehoitan.
Menet mnnyksi melle, katajaksi kankahalle,
tuho siellki tulevi, kova onni kohtoavi:
use'in mkinen mnty prepuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas seiphiksi karsitahan.
"Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepksi,
tuho siellki tulisi, kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikklehto hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi melle, puolukaksi kankahalle,
nille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille,
tuho siellki tulisi, kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivt.
"Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen,
tuho siellki tulisi, kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetisi, vanhat saisi verkollansa.
"Menet metshn sueksi, korpimaille kontioksi,
tuho siellki tulisi, kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen nkinen, krestisi keih'ns
surmataksensa sutoset, metsn karhut kaataksensa."
Silloin lieto Lemminkinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tien ilke'immt, paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitisi, kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elttjni, maammo, maion-antajani!
Kunne ksket piilemhn, kunne ksket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'ess, paha piv parran pll,
yksi piv miehen pt, tuskin tytehen sitn."
Silloin iti Lemminkisen itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvnki paikan, ani armahan nimitn,
miss piill pillomuksen, paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen, tien paikkoa palasen,
symtint, lymtint, miekan miehen kymtint.
Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmenn kesn et sotia kyksesi
hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!"
Sanoi lieto Lemminkinen: "Vannon mie valat vakaiset,
en kesn ensimisn, tok' en viel toisnakana
saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa, syvt reit rynthiss
entisistkin iloista, mennehist melskehist
suurilla sotam'ill, miesten tappotanterilla."
Silloin iti Lemminkisen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi, lhe tuonne piilemhn
ylitse meren yheksn, meri-puolen kymmenett,
saarehen selllisehen, luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili, sek piili jotta silyi
suurina sotakesin, vainovuosina kovina;
hyv oli siell ollaksensa, armas aikaellaksensa.
Siell piile vuosi, toinen, ky kotihin kolmannella
tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!"
pistiksen on piilemhn, painaikse pakenemahan
pimest Pohjolasta, sangasta Saran talosta.
Lksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi
pakohon pahoja tit, pillojansa piilemhn.
Niin pihalle tultuansa katseleikse, knteleikse,
etsi entist oritta. Ne ei entist oroa:
nki paaen pellon pss, pajupehkon pientarella.
Miks neuvoksi tulevi, mik neuvon antajaksi,
ettei p pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi nill Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylst kuului, tomu toisista taloista,
vlkytys kyln vlilt, silmn isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkisen, tuon on Ahti Saarelaisen,
tytyi toisiksi ruveta, piti muuksi muutellaita.
Kokkona yls kohosi, tahtoi nousta taivahalle:
piv poltti poskipit, kuuhut kulmia valaisi.
Siin lieto Lemminkinen Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyv Jumala, mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitj, hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni, tyk valtavanhempani!"
Lente lekuttelevi, katsoi kerran jlkehens:
keksi harmoan havukan sen silmt paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isnnn.
Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa, tasapt tappeloa?"
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni! Knnite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi pimehn Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a, kynlintu kynsin sy.'"
Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannll, symell synkell.
Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa,
aitoviert astuessa. Enntti emo kysy:
"Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sin paremman sarkan,
taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta."
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isnnt,
vaartaisin sata urosta, tuhat miest tunnustaisin."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!"
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isnnt, voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in symin Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan."
Sanoi lieto Lemminkinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isnnt, kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta."
Sanoi iti Lemminkisen: "Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut Pohjolassa kyesssi,
vainko liioin sytysi, sytysi, juotuasi
olet isill sijoilla nhnyt outoja unia?"
Silloin lieto Lemminkinen sai tuossa sanoneheksi;
"Akat noita arvelkohot isi unennkj!
Muistan ylliset uneni, sen paremmin pivlliset.
Oi emoni, vanha vaimo! Sli skkihin evst,
pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lht, matka maasta ottaminen,
tst kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat, krestvt keih'it."
Emo enntti kysy, vaivan nhnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat, krestvt keih'it?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat, krestvt keih'it:
mun poloisen pn varalle, vasten kauloa katalan.
Tuli ty, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isnnn.
Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua, yksinisen ymprille."
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin min sinulle, jo vainen varoittelinki,
yh kielte kkesin lhtemst Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa, ele emon tuvilla,
oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa.
"Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala,
lhet pillan piilenthn, tyn pahan pakenentahan,
ettei p pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?"
Sanoi lieto Lemminkinen: "En tie sit sijoa,
kunne painuisin pakohon pillojani piilemhn.
Oi emoni, kantajani! Kunne ksket piilemhn?"
Sanoi iti Lemminkisen, itse lausui, noin nimesi:
"En m tie, kunne ksken, kunne ksken ja kehoitan.
Menet mnnyksi melle, katajaksi kankahalle,
tuho siellki tulevi, kova onni kohtoavi:
use'in mkinen mnty prepuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas seiphiksi karsitahan.
"Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepksi,
tuho siellki tulisi, kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikklehto hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi melle, puolukaksi kankahalle,
nille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille,
tuho siellki tulisi, kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivt.
"Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen,
tuho siellki tulisi, kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetisi, vanhat saisi verkollansa.
"Menet metshn sueksi, korpimaille kontioksi,
tuho siellki tulisi, kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen nkinen, krestisi keih'ns
surmataksensa sutoset, metsn karhut kaataksensa."
Silloin lieto Lemminkinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tien ilke'immt, paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitisi, kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elttjni, maammo, maion-antajani!
Kunne ksket piilemhn, kunne ksket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'ess, paha piv parran pll,
yksi piv miehen pt, tuskin tytehen sitn."
Silloin iti Lemminkisen itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvnki paikan, ani armahan nimitn,
miss piill pillomuksen, paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen, tien paikkoa palasen,
symtint, lymtint, miekan miehen kymtint.
Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmenn kesn et sotia kyksesi
hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!"
Sanoi lieto Lemminkinen: "Vannon mie valat vakaiset,
en kesn ensimisn, tok' en viel toisnakana
saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa, syvt reit rynthiss
entisistkin iloista, mennehist melskehist
suurilla sotam'ill, miesten tappotanterilla."
Silloin iti Lemminkisen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi, lhe tuonne piilemhn
ylitse meren yheksn, meri-puolen kymmenett,
saarehen selllisehen, luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili, sek piili jotta silyi
suurina sotakesin, vainovuosina kovina;
hyv oli siell ollaksensa, armas aikaellaksensa.
Siell piile vuosi, toinen, ky kotihin kolmannella
tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!"
