Kahdeksastoista Runo

Vaka vanha Vinminen arveli, ajattelihe

menn neitt kosjomahan, pt kassa katsomahan

pimest Pohjolasta, summasta Sariolasta,

Pohjan kuulua tytrt, Pohjan mointa morsianta.

Pani haahen haljakkahan, punaisehen pursipuolen,

kokat kullalla kuvasi, hopealla holvaeli.

Niin huomenna muutamana, aamulla ani varahin

lykksi venon vesille, satalauan lainehille

kuorikiskoilta teloilta, mntyisilt jrklilt.

Nosti plle purjepuunsa, veti puuhun purjehia:

veti purjehen punaisen, toisen purjehen sinisen;

itse laivahan laseikse, aluksehen asteleikse.

Lksi merta laskemahan, sinist sirottamahan.

Siin tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:

"Tule nyt purtehen, Jumala, aluksehen, armollinen,

veksi vhn urohon, miehen pienen miehuueksi

noilla vljill vesill, lake'illa lainehilla!

"Tuuittele, tuuli, purtta, aalto, laivoa ajele

ilman sormin soutamatta, ve'en kieron rikkomatta,

vljille meren selille, ulapalle aukealle!"

Annikki hyvniminen, yn tytti, hmrn neiti,

pitkn puhtehen pitj, aamun valvoja varainen,

joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa

pss portahan punaisen, laajan laiturin laella,

nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen.

Katselevi, kntelevi ympri ihalat ilmat,

pns plle taivahalle, rannatse meri myten:

ylhll piv paistoi, alahalla aallot vlkkyi.

Loip' on silmns sellle, knti pt pivn alle

suitse Suomelan joesta, pitse Vinln vesist:

keksi mustasen merell, sinervisen lainehilla.

Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Mi olet merell musta, ku sinerv lainehilla?

Kun sa ollet hanhikarja tahi armas alliparvi,

niin s lentohon lemaha ylhksi taivahalle!

"Kun ollet lohinen luoto tahi muu kalainen karja,

niin s uimahan pulaha, veite ve'en sishn!

"Olisit kivinen luoto tahikka vesihakonen,

aalto pllesi ajaisi, vesi plle vierhtisi."

Vene vierivi lhemm, uusi pursi purjehtivi

nentse utuisen niemen, pitse saaren terhenisen.

Annikki hyvniminen jo tunsi venon tulevan,

satalauan laiehtivan. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Lienet veikkoni venonen elikk isoni pursi,

niin koe kohin kotia, knny pin omille maille,

nenin nihin valkamoihin, perin muille valkamoille!

Lienet pursi ventovieras, ulommaksi uiksennellos,

vastoin muita valkamoita, perin nihin valkamoihin!"

Ei ollut veno kotoinen eik pursi ventovieras:

olipa pursi Vinmisen, laiva laulajan ikuisen.

Jo luoksi lhentelihe, pakinoille painatteli,

sanan vie, toisen tuoa, kolmannen kovin puhua.

Annikki hyvniminen, yn tytti, hmrn neiti,

purrelta kyselemhn: "Kunne lksit, Vinminen,

suorihit, suvannon sulho, maan valio, valmistihit?"

Tuop' on vanha Vinminen puhelevi purrestansa:

"Lksin lohta pyytmhn, kuujoa kuettamahan

Tuonen mustasta joesta, syvst saraojasta."

Annikki hyvniminen, hnp tuon sanoiksi virkki:

"El tyhji valehi, tunnen mie kalanku'unki!

Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani

lksi lohta pyytmhn, taimenta tavottamahan:

oli verkkoja venonen, laivan tysi laskimia,

siin nuotat, siin nuorat, siin tarpoimet sivulla,

atra'imet alla teljon, pitkt sauvoimet perss.

Kunne lksit, Vinminen, ulkosit, uvantolainen?"

Sanoi vanha Vinminen: "Lksin hanhien hakuhun,

kirjasiipien kisahan, kuolasuien korjelohon

Saksan salmilta syvilt, ulapoilta auke'ilta."

Annikki hyvniminen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Tunnen mie toen puhujan sek keksin kielastajan!

Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani

lksi hanhien ajohon, punasuien puujelohon:

jousi oli suuri jntehess, vetehess kaari kaunis,

koira musta kahlehissa, kahle kaarehen siottu;

rakki juoksi rannan teit, pennut kiiteli kivi.

Sano totta, Vinminen: kunne kuitenki kkesit?"

Sanoi vanha Vinminen: "Ent jos min menisin

noihin suurihin sotihin, tasapihin tappeloihin,

joss' on verta srivarsi, polven korkeus punaista?"

Aina Annikki sanovi, tinarinta riukuttavi:

"Tunnen mie soanki kynnin! Kun ennen isoni lksi

noihin suurihin sotihin, tasapihin tappeloihin,

sata miest' oli soutamassa, tuhat ilman istumassa,

nenin jousia nenss, terin miekat teljopuilla.

Sano jo toet totiset, valehettomat, vakaiset:

kunne lksit, Vinminen, suorihit, suvantolainen?"

Silloin vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni,

niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!"

Annikki sanan sanovi, tinarinta riuvahutti:

"Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi!

Knnn purtesi kumohon, alas keulan keikahutan,

jos en saa tosia kuulla, kunne lhte kkesit,

kuulla tarkkoja tosia, valehia viimeisi."

Silloin vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Toki ma sanon toetki, jos vhn valehtelinki:

lksin neitt kosjomahan, impe anelemahan

pimest Pohjolasta, summasta Sariolasta,

miehen syjst sijasta, urohon upottajasta."

Annikki hyvniminen, yn tytti, hmrn neito,

kun tunsi toet totiset, valehettomat, vakaiset,

heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta

laajan laiturin laelle, phn portahan punaisen.

Ksin vaali vaattehensa, kourin helmansa kokosi,

siit sai samoamahan, heti joutui juoksemahan;

tulevi sepon kotihin, itse astuvi pajahan.

Tuo oli seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,

takoi rautaista rahia, hope'ista huolitteli,

kyynr kyvent pss, syli sytt hartioilla.

Astui Annikki ovelle, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Veli, seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen!

Taos mulle sukkulainen, tao sormukset soreat,

kahet, kolmet korvakullat, viiet, kuuet vyllisvitjat,

niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!"

Sanoi seppo Ilmarinen: "Kun sanot hyvt sanomat,

taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat,

taon ristin rinnoillesi, pllispankasi parannan;

sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki,

tungen pltsi tulehen, alle ahjoni ajelen."

Annikki hyvnimikk, hnp tuon sanoiksi virkki:

"Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia,

jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi!

"Takoa yh taputat, ajan kaiken kalkuttelet;

kesn kengitt hevoista, talven rautoja rakennat,

yn kohennat korjiasi, pivn laait laitioita

kulkeaksesi kosihin, pstksesi Pohjolahan:

jo nyt vievt viekkahammat, etevmmt ennttvt,

ottavat sinun omasi, anastavat armahasi,

vuosin kaksin katsomasi, kolmin vuosin kosjomasi.

Jo menevi Vinminen selss meren sinisen

kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa

pimehn Pohjolahan, summahan Sariolahan."

Tunkihe sepolle tuska, rautiolle raskas tunti:

kirposi pihet piosta, vasara kest vaipui.

Sanoi seppo Ilmarinen: "Annikki sisarueni!

Taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat,

kahet, kolmet korvaskullat, viiet, kuuet vyllisvitjat:

lmmit kyly metinen, saustuta simainen sauna

hienoisilla halkosilla, pienill pirastehilla!

Laai pikkuisen poroa, lipeist liuvahuta,

mill ptni pesisin, varruttani valkoaisin

sykysyisist sysist, taonnoista talvisista!"

Annikki hyvnimikk lmmitti saloa saunan

puilla tuulen taittamilla, Ukon ilman iskemill.

Kivet koskesta kokosi, saattoi lylyn lytviksi,

ve'et lemmen lhtehest, heraisesta hettehest.

Taittoi vastan varvikosta, lempivastasen lehosta,

hauteli metisen vastan metisen kiven nenss.

Laati piimist poroa, ytelmist saipuata,

saipuata sihkyvist, sihkyvist, suihkuvaista,

sulhon pn pesettimeksi, vartalon valattimeksi.

Itse seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,

takoi neien tarpehia, pllispankoja paranti

yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa;

ne tynti tytn ktehen. Tytt tuon sanoiksi virkki:

"Jo nyt saunan saustuttelin, lmmitin kylyn utuisen,

hauoin vastat valmihiksi, lempivastat liehautin.

Kylve, veikko, kyllltsi, vala vett vallaltasi,

pese psi pellaviksi, silmsi lumisiruiksi!"

Siit seppo Ilmarinen kvi itse kylpemhn

sek kylpi kyllksens, valelihe valkeaksi;

pesi silmt sirkeksi, silmkulmat kukkeaksi,

kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi.

Tuli saunasta tupahan, tuli tuntemattomana,

kasvot vallan kaunihina, poskipt punertavina.

Siit tuon sanoiksi virkki: "Annikki sisarueni!

Tuo nyt paita palttinainen, kanna vaattehet vakaiset,

mill vartta valmistelen sulhoseksi suoritessa!"

Annikki hyvniminen toip' on paian palttinaisen

hipille hiettmlle, iholle alastomalle;

siit kaatiot kapoiset, nuo emosen ompelemat,

sivuille syettmille, luien tuntumattomille.

Toi siit sukat sulavat, emon impen kutomat,

srille ssyttmille, luuttomille pohke'ille;

siit kengt kelvolliset, Saksan saappahat parahat

plle sukkien sulien, emon neinn neulomien.

Haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen,

plle paian palttinaisen, tuon on aivan aivinaisen;

siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn,

plle haljakan sinisen, tuon on uuen uutukaisen;

tuhatnypln uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun,

plle sarkakauhtanaisen, tuon veralla vierittmn;

viel vyn on vyhystlle, kultakirjan kussakkaisen,

emon impen kutoman, kassapn kaikuttaman;

siit kirjakintahaiset, kultasuiset sormikkahat,

Lapin lapsien latomat, ktsille kaunihille;

siit pystyisen kyprin kultaisille kutrisille,

tuon isonsa ostamaisen, sulhaismiesn suorittaman.

Siit seppo Ilmarinen vaatettihe, valmistihe,

pukihe, somistelihe. Sanoi sitte orjallensa:

"Valjasta nyt viljo varsa kirjokorjasen etehen

lhtekseni ajohon, mennkseni Pohjolahan!"

Orja tuon sanoiksi virkki: "On meill oroista kuusi,

kauran sype hepoa. Mink noista valjastaisin?"

Sanoi seppo Ilmarinen: "Sie ota paras oronen:

pist varsa valjahisin, ruskea re'en etehen!

Pane kuusi kukkulaista, seitsemn siniotusta

vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan,

jotta kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi!

Kanna tuohon karhun talja pll istuellakseni,

tuopa toinen, turskan talja kirjokorjan katteheksi!"

Tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen

pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen.

Pani kuusi kukkulaista, seitsemn siniotusta

vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan.

Kantoi tuohon karhun taljan istuaksensa isnnn,

toip' on toisen, turskan taljan kirjokorjan katteheksi.

Itse seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,

Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi:

"Laske, Ukko, uutta lunta, visko hienoa viti,

lunta korjan luikutella, viti re'en vilata!"

Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista viti;

se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret.

Siit seppo Ilmarinen istuikse tersrekehen;

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Lhe nyt, onni, ohjilleni, Jumala rekoseheni!

Onni ei taita ohjaksia, Jumala ei riko reke."

Otti ohjakset ktehen, siiman toisehen sivalti,

heitti siimalla hevoista, itse tuon sanoiksi virkki:

"Lhe nyt, laukki, laskemahan, liinaharja, liikkumahan!"

Ajavi hypittelevi meren hietaharjuloita,

simasalmien sivutse, leppharjun hartioitse.

Ajoi rannat raksutellen, rannan hiekat helskytellen:

somer silmille sirisi, meri parskui parmahille.

Ajoi pivn, ajoi toisen, kohta kolmannen ajavi;

jo pivn kolmantena yllttvi Vinmisen.

Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Oi on vanha Vinminen! Tehkmme sula sovinto,

jos on kiistoin kihlonemme, kiistoin kynemme kosissa:

ei neitt vell vie, vastoin mielt miehelhn."

Sanoi vanha Vinminen: "Teen min sulan sovinnon:

ei neitt vell vie, vastoin mielt miehelhn.

Sille neiti antaminen, kelle mielens tekevi,

pitmtt pitkn kaihon, vihan viikon kantamatta."

Ajoivat e'elle siit matkoansa kumpainenki:

pursi juoksi, ranta roikki, oro juoksi, maa jmsi.

Kului aikoa vhisen, pirahteli pikkaraisen.

Jopa haukkui hallikoira, linnan lukki luskutteli

pimess Pohjolassa, sangassa Sariolassa;

hiisti ensin hiljemmlt, harviammalta murahti

pern lyen pientarehen, hnnn maahan torkutellen.

Sanoi Pohjolan isnt: "Kys, tytt, katsomahan,

mit haukkui hallikoira, luppakorva luikutteli!"

Tytti taiten vastaeli: "En joua, isni kulta:

suur' on lv lnittv, karja suuri katsottava,

paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat;

paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vhvkinen."

Hiljan haukkui linnan hiisi, harvoin harmio mureksi.

Sanoi Pohjolan isnt: "Kys, akka, katsomahan,

mit haukkuvi halikka, linnan luppa luikuttavi!"

Akka tuon sanoiksi virkki: "En joua, kkekn:

pere on suuri sytettv, murkinainen suorittava,

leip paksu leivottava, taikina taputettava;

leip paksu, jauhot pienet, leipoja vhvkinen."

Sanoi Pohjolan isnt: "Ainap' on akoilla kiire,

aina tyt tyttrill, pankollaki paistuessa,

vuotehellaki venyiss. Mene, poika, katsomahan!"

Poika tuon sanoiksi virkki: "Min' en joua katsomahan:

kirves on tyls tahkottava, plkky paksu leikattava,

pino suuri pilkottava, halko hieno latjattava;

pino suuri, halko hieno, pilkkoja vhvkinen."

Aina haukkui linnan hakki, linnan lukki luksutteli,

peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti

pern peltohon systen, hnnn kten kppyrhn.

Sanoi Pohjolan isnt: "Ei halli valetta hauku,

ikipuol' ei ilman virka, ei se honkihin horise."

Kvi itse katsomahan. Astuvi pihalta poikki

pellolle perimiselle, ta'immalle tanhualle.

Katsoi koiran suuta myten, nenvartta valvatteli

tuulikunnahan kukutse, leppharjun hartioitse.

Jo nki toen totisen, mit haukkui hallikoira,

maan valio vaikutteli, villahnt vieretteli:

purjehti veno punainen seln puolen Lemmenlahta,

kirjokorja kiitelevi maapuolen Simasaloa.

Itse Pohjolan isnt pian pirttihin menevi,

alle kattojen ajaikse; sanan virkkoi, noin nimesi:

"Jo tulevi vierahia selll meren sinisen:

ajetahan kirjokorjin tuon puolen Simasaloa,

lasketahan laivoin suurin tmn puolen Lemmenlahta."

Sanoi Pohjolan emnt: "Mist arpa saatanehe

tulevista vierahista? Oi on pieni piikaseni!

Pane pihlajat tulehen, puu valio valkeahan!

Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi;

kunp' on vett vuotanevi, aina rauhassa elmme."

Pohjan piika pikkarainen, neiti nyr, kskylinen,

pisti pihlajat tulehen, puun valion valkeahan;

eip' on verta vuoakana, eip' on verta eik vett:

lksi mett vuotamahan, simoa sirettmhn.

Virkkoi Suovakko sopesta, akka vanha vaipan alta:

"Puu kun mett vuotanevi, simoa sirettnevi,

niin mi saapi vierahia, se on suuri sulhaiskansa."

Siit Pohjolan emnt, Pohjan akka, Pohjan tytt

pian pistihe pihalle, kaapsahtihe kartanolle

luoen silmns sellle, kten pt pivn alle.

Nki tuolta tuon tulevan, uuen purren purjehtivan,

satalauan laiehtivan seln puolen Lemmenlahta;

haaksi paistoi haljakalle, punaiselle pursipuoli;

mies puhas perss purren melan vaskisen varassa.

Nki juoksevan orosen, vierevn reki punaisen,

kirjokorjan kiittvn maapuolen Simasaloa,

kuusin kultaisin kksin vempelell kukkumassa,

seitsemin siniotuksin rahkehella laulamassa;

mies rehev reen perss, uros selv ohjaksissa.

Sanoi Pohjolan emnt, itse lausui, noin nimesi:

"Kummallenp' on mielit menn, kun tulevat tahtomahan

ikuiseksi ystvksi, kainaloiseksi kanaksi?

"Ken se haahella tulevi, laskevi veno punaisin

seln puolen Lemmenlahta, se on vanha Vinminen:

tuopi laivalla eloa, aluksella aartehia.

"Ken se korjalla ajavi, kirjavalla kiittvi

maapuolen Simasaloa, se on seppo Ilmarinen:

tuopi tyhje valetta, korjan tyen luottehia.

"Kunpa tullahan tupahan, tuop' on tuopilla simoa,

kanna kaksikorvaisella; tynn tuoppi sen ktehen,

kellen on mieli mennksesi! Anna Vinln ukolle,

ku tuo haahella hyvyytt, aluksella aartehia!"

Tuop' on kaunis Pohjan tytt, tuo osasi noin sanoa:

"Oi on maammo, kantajani, oi emo, ylentjni!

En mene osan hyvyylle enk miehen mielevyylle,

menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle.

Eik neitt ennenkn ei ole mytyn eloihin;

neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle,

ku on sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut."

Sanoi Pohjolan emnt: "Ohoh lasta lampahutta!

Menet seppo Ilmarille, vaahtiotsalle varaksi,

sepon hurstin huuhtojaksi, sepon pn pesettimeksi!"

Tytt tuohon vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi:

"Mene en Vinln ukolle, ikivanhalle varaksi:

vaiva vanhasta tulisi, ikv illisest."

Silloin vanha Vinminen oli eell ennttj.

Ajoi purtensa punaisen, laski haahen haljakkaisen

teloille terksisille, vaskisille valkamoille;

itse tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse.

Siin lausui lattialta, oven suusta, alta orren,

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystvksi,

polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi?"

Tuopa kaunis Pohjan tytti itse enntti sanoa:

"Joko sie venosen veistit, joko laait laivan suuren

kehrvarteni muruista, kalpimeni kappaleista?"

Sanoi vanha Vinminen, itse lausui ja pakisi:

"Jo laain hyvnki laivan, veistin ankaran venosen,

jok' on tuulessa tukeva ja varava vastasll

halki aaltojen ajella, selt vetten seurustella:

kuplina kohotteleikse, lumpehina luikahaikse

poikki Pohjolan vesien, lakkipien lainehien."

Tuopa kaunis Pohjan tytti sanan virkkoi, noin nimesi:

"En kiit merist miest, aallonlaskija-urosta:

tuuli vie merell mielen, aivot srkevi ahava.

Enk taia tullakana, en tulla min sinulle

ikuiseksi ystvksi, kainaloiseksi kanaksi,

sun sijan levittjksi, pnalaisen laskijaksi."