Kahdeksasviidetta Runo
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille
nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella.
Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Onko liinan kylvjt, kylvjt, kyntjt,
verkko valmistellakseni, satasilm saa'akseni
kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?"
Lythn vhisen maata, paikkoa palamatointa
suurimmalla suon selll, kahen kantosen lomassa.
Kannon juuri kaivetahan: sielt lytyi liinan siemen
Tuonen toukan ktkksest, maan maon varustamista.
Olipa tuhkia ljnen, koko kuivia poroja
purren puisen polttamilta, venehen kyettmilt.
Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin,
rannallen Aluen jrven, peltohon saviperhn.
Siit silloin taimi nousi, pensi pellavas peritin,
liina liitotoin yleni yhten kesisn yn.
Yll liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin,
perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin,
tervsti temmottihin, rotevasti rohkittihin.
Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi.
Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin.
Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin,
loteasti loukuttihin, lipesti lipsuttihin.
Hapeasti harjattihin, hmysill hpsittihin,
joutui kohta kuontalolle, vlehemmin vrttinlle,
yhten kesisn yn, kahen pivyen kesell.
Sen sisaret kehrevt, klykset kvylle lyvt,
veljet verkoiksi kutovat, apet ainoille panevat.
Siink kpynen kntyi, palautui painopalko,
kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi
yhten kesisn yn, viel puolessa sitki!
Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi,
perlt satoa sylt, siulat seitsent satoa.
Sen kivestivt somasti, lau'ustivat laatuisasti.
Nuoret nuotalle menevt, vanhat koissa arvelevat:
tokko tuota saatanehe, mit mielin pyyethn?
Ve'ethn, vennotahan, pyyethn, pynnethn:
ve'ethn pitkin vett, pohetahan poiken vett.
Saa'ahan vhn kaloja: kiiski kirokaloja,
ahvenia ruotaisia, srki sapikkahia;
ei saatu sit kaloa, kuta vasten nuotta tehty.
Sanoi vanha Vinminen: "Oi on seppo Ilmarinen!
Lhtekmme itse tuonne, kera verkkojen vesille!"
Lksivt urosta kaksi, veivt verkkonsa vesille.
Yksi siula heitettihin saarehen selllisehen,
siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen;
nostin tuonne laaitahan vanhan Vinn valkamahan.
Pohetahan, potketahan, ve'ethn, vennthn.
Saa'ahan kaloja kyllin: ihveni, ahvenia,
tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja,
kaikkia ve'en kaloja: ei saa'a kaloa tuota,
kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Silloin vanha Vinminen viel verkkoja lissi;
jatkoi siuloja sivulta viiell sylisa'alla,
kytt saalla seitsemll. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekmme syville verkot, etemm ehttkmme,
vetkmme vett viel toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville, enntettihin etemm;
ve'ettihin vett viel toki toinenkin apajas.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Vellamo, ve'en emnt, ve'en eukko ruokorinta!
Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon!
Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa pll,
tuulen tyttren tekem, Aallottaren antelema:
min annan liinapaian, panen aivan aivinaisen;
se on Kuuttaren kutoma, Pivttren kehrem.
"Ahto, aaltojen isnt, satahauan hallitsija!
Ota virpi viitt sylt, salko seitsent tapoa,
jolla selt seuruelet, meren pohjat meuruelet,
nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan
tmn nuotan nostimille, satalauan laskimille,
kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista,
suurilta seln navoilta, synkilt syvntehilt,
pivn paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!"
Pikku mies merest nousi, uros aalloista yleni;
seisovi meren selll. Siit tuon sanoiksi virkki:
"Onko tarve tarpojata, puun pitkn pitelijt?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Onpa tarve tarpojata, puun pitkn pitelijt."
Mies pieni, uros vhinen, hongan rannalta hotaisi,
puun pitkn petjikst, paaen painoi tarpoimeksi.
Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko ven mukahan,
oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?"
Vanha viisas Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos tarvot asun mukahan, ij on siin tarpomista."
Mies pieni, uros vhinen, jo nyt tuossa tarpaisevi,
tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon
tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille.
Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Vinminen
itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana.
Sanoi vanha Vinminen: "Jo nyt on kalainen karja
tmn nuotan nostimilla, satalauan laskimilla."
Siit nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan
venehesen Vinmisen: saa'ahan kalainen karhi,
kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Vaka vanha Vinminen viiletti venehen maalle
sivuhun sinisen sillan, phn portahan punaisen.
Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen:
sai sielt halean hauin, kut' oli viikon pyyettyn.
Silloin vanha Vinminen itse tuossa arvelevi:
"Ruohinko ksin ruveta ilman rautarukkasitta,
kivisitt kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?"
Senp kuuli Pivn poika. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Min hauin halkoaisin, tohtisin ksiksi ky,
kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani."
Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvist putosi,
p kulta, ter hopea, vieri vylle Pivn poian.
Niin ptev Pivn poika tuon veitsen ksin tavoitti;
sill hauin halkaisevi, suu levn levittelevi.
Vatsassa halean hauin lythn kulea kuuja;
vatsassa kulean kuujan, siell' oli sile siika.
Halkaisi silen siian: sai sielt sinikersen
siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta.
Kehitti sinikersen: sislt sinikersen
putosi punakernen. Purki tuon punakersen:
keskelt punakersen tapasi tulisorosen,
jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut,
plt taivosen kaheksan, ilmalta yheksnnelt.
Vinmisen arvellessa, mill tuota vietnehe
tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilihin,
jopa tuikahti tulonen, psi kest Pivn poian.
Poltti parran Vinmisen: sepolta siti pahemmin
tuli poltti poskipit, ksins krventeli.
Meni siin mennessns aalloitse Aluen jrven.
Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean.
Vieri vielkin etemm, poltti puolen Pohjan maata,
sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata.
Vaka vanha Vinminen itse lksi astumahan,
yls korpehen kohosi tuon tuiman tulen jlille.
Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta,
lepppkkeln sisst, lahokannon kainalosta.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen!
Syyttp menit syville, asiatta aivan kauas!
Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen,
kytkeihet kypenihisi, himmennihet hiilihisi,
pivll pi'eltvksi kotapuissa koivuisissa,
yll piileteltvksi kehn kultaisen kuvussa."
Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin,
koivun kpihin kovihin, vaskisehen kattilahan.
Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen:
sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi.
Itse seppo Ilmarinen syrjin systihe merehen,
veikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse
tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen.
Siin tulta tummenteli, valkeaista varventeli.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen!
Mik sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani,
kuumotit kupehiani, rini rjttelit?
"Mill nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen,
teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi,
ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi?
"Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista
hyyss sukka, jss kenk, hallassa hamehen helmat,
hyinen kattila kess, jinen kauha kattilassa!
Viskoa vilua vett, riittehist ripsuttele
paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille!
"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta,
lapsi, tyest Lapista, mies pitk, Pimentolasta,
korpikuusien kokoinen, suopetjn suuruhinen,
hyiset kintahat kess, hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki plaella, hyinen vyhyt vylle vytty!
"Tuo'os hyyt Pohjolasta, jt kylmst kylst!
Paljo on hyyt Pohjolassa, jt kylmss kylss:
hyyss' on virrat, jss jrvet, ilmat kaikki iljeness;
hyiset hyppivt jnikset, jiset karhut karkelevat
keskell lumimke, lumivaaran liepehell;
hyiset joutsenet joluvat, jiset sorsat soutelevat
keskell lumijokea, jisen kosken korvaksella.
"Hyyt kelkalla vets, jt reell reutoellos
tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepehelt!
Sill hyyll hyy'yttele, jvilulla jhyttele
tulen viemi vikoja, panun tuiki paahtamia!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitj, hattarojen hallitsija,
it ist pilvi, jnk lnnest lhet,
syrjin yhtehen syse, lomatusten loukahuta!
Sa'a hyyt, sa'a jt, sa'a voietta hyve
paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!"
Sill seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli,
valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi,
entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista.
tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille
nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella.
Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Onko liinan kylvjt, kylvjt, kyntjt,
verkko valmistellakseni, satasilm saa'akseni
kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?"
Lythn vhisen maata, paikkoa palamatointa
suurimmalla suon selll, kahen kantosen lomassa.
Kannon juuri kaivetahan: sielt lytyi liinan siemen
Tuonen toukan ktkksest, maan maon varustamista.
Olipa tuhkia ljnen, koko kuivia poroja
purren puisen polttamilta, venehen kyettmilt.
Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin,
rannallen Aluen jrven, peltohon saviperhn.
Siit silloin taimi nousi, pensi pellavas peritin,
liina liitotoin yleni yhten kesisn yn.
Yll liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin,
perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin,
tervsti temmottihin, rotevasti rohkittihin.
Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi.
Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin.
Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin,
loteasti loukuttihin, lipesti lipsuttihin.
Hapeasti harjattihin, hmysill hpsittihin,
joutui kohta kuontalolle, vlehemmin vrttinlle,
yhten kesisn yn, kahen pivyen kesell.
Sen sisaret kehrevt, klykset kvylle lyvt,
veljet verkoiksi kutovat, apet ainoille panevat.
Siink kpynen kntyi, palautui painopalko,
kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi
yhten kesisn yn, viel puolessa sitki!
Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi,
perlt satoa sylt, siulat seitsent satoa.
Sen kivestivt somasti, lau'ustivat laatuisasti.
Nuoret nuotalle menevt, vanhat koissa arvelevat:
tokko tuota saatanehe, mit mielin pyyethn?
Ve'ethn, vennotahan, pyyethn, pynnethn:
ve'ethn pitkin vett, pohetahan poiken vett.
Saa'ahan vhn kaloja: kiiski kirokaloja,
ahvenia ruotaisia, srki sapikkahia;
ei saatu sit kaloa, kuta vasten nuotta tehty.
Sanoi vanha Vinminen: "Oi on seppo Ilmarinen!
Lhtekmme itse tuonne, kera verkkojen vesille!"
Lksivt urosta kaksi, veivt verkkonsa vesille.
Yksi siula heitettihin saarehen selllisehen,
siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen;
nostin tuonne laaitahan vanhan Vinn valkamahan.
Pohetahan, potketahan, ve'ethn, vennthn.
Saa'ahan kaloja kyllin: ihveni, ahvenia,
tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja,
kaikkia ve'en kaloja: ei saa'a kaloa tuota,
kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Silloin vanha Vinminen viel verkkoja lissi;
jatkoi siuloja sivulta viiell sylisa'alla,
kytt saalla seitsemll. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekmme syville verkot, etemm ehttkmme,
vetkmme vett viel toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville, enntettihin etemm;
ve'ettihin vett viel toki toinenkin apajas.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Vellamo, ve'en emnt, ve'en eukko ruokorinta!
Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon!
Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa pll,
tuulen tyttren tekem, Aallottaren antelema:
min annan liinapaian, panen aivan aivinaisen;
se on Kuuttaren kutoma, Pivttren kehrem.
"Ahto, aaltojen isnt, satahauan hallitsija!
Ota virpi viitt sylt, salko seitsent tapoa,
jolla selt seuruelet, meren pohjat meuruelet,
nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan
tmn nuotan nostimille, satalauan laskimille,
kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista,
suurilta seln navoilta, synkilt syvntehilt,
pivn paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!"
Pikku mies merest nousi, uros aalloista yleni;
seisovi meren selll. Siit tuon sanoiksi virkki:
"Onko tarve tarpojata, puun pitkn pitelijt?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Onpa tarve tarpojata, puun pitkn pitelijt."
Mies pieni, uros vhinen, hongan rannalta hotaisi,
puun pitkn petjikst, paaen painoi tarpoimeksi.
Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko ven mukahan,
oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?"
Vanha viisas Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos tarvot asun mukahan, ij on siin tarpomista."
Mies pieni, uros vhinen, jo nyt tuossa tarpaisevi,
tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon
tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille.
Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Vinminen
itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana.
Sanoi vanha Vinminen: "Jo nyt on kalainen karja
tmn nuotan nostimilla, satalauan laskimilla."
Siit nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan
venehesen Vinmisen: saa'ahan kalainen karhi,
kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna.
Vaka vanha Vinminen viiletti venehen maalle
sivuhun sinisen sillan, phn portahan punaisen.
Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen:
sai sielt halean hauin, kut' oli viikon pyyettyn.
Silloin vanha Vinminen itse tuossa arvelevi:
"Ruohinko ksin ruveta ilman rautarukkasitta,
kivisitt kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?"
Senp kuuli Pivn poika. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Min hauin halkoaisin, tohtisin ksiksi ky,
kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani."
Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvist putosi,
p kulta, ter hopea, vieri vylle Pivn poian.
Niin ptev Pivn poika tuon veitsen ksin tavoitti;
sill hauin halkaisevi, suu levn levittelevi.
Vatsassa halean hauin lythn kulea kuuja;
vatsassa kulean kuujan, siell' oli sile siika.
Halkaisi silen siian: sai sielt sinikersen
siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta.
Kehitti sinikersen: sislt sinikersen
putosi punakernen. Purki tuon punakersen:
keskelt punakersen tapasi tulisorosen,
jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut,
plt taivosen kaheksan, ilmalta yheksnnelt.
Vinmisen arvellessa, mill tuota vietnehe
tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilihin,
jopa tuikahti tulonen, psi kest Pivn poian.
Poltti parran Vinmisen: sepolta siti pahemmin
tuli poltti poskipit, ksins krventeli.
Meni siin mennessns aalloitse Aluen jrven.
Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean.
Vieri vielkin etemm, poltti puolen Pohjan maata,
sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata.
Vaka vanha Vinminen itse lksi astumahan,
yls korpehen kohosi tuon tuiman tulen jlille.
Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta,
lepppkkeln sisst, lahokannon kainalosta.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen!
Syyttp menit syville, asiatta aivan kauas!
Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen,
kytkeihet kypenihisi, himmennihet hiilihisi,
pivll pi'eltvksi kotapuissa koivuisissa,
yll piileteltvksi kehn kultaisen kuvussa."
Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin,
koivun kpihin kovihin, vaskisehen kattilahan.
Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen:
sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi.
Itse seppo Ilmarinen syrjin systihe merehen,
veikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse
tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen.
Siin tulta tummenteli, valkeaista varventeli.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen!
Mik sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani,
kuumotit kupehiani, rini rjttelit?
"Mill nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen,
teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi,
ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi?
"Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista
hyyss sukka, jss kenk, hallassa hamehen helmat,
hyinen kattila kess, jinen kauha kattilassa!
Viskoa vilua vett, riittehist ripsuttele
paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille!
"Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta,
lapsi, tyest Lapista, mies pitk, Pimentolasta,
korpikuusien kokoinen, suopetjn suuruhinen,
hyiset kintahat kess, hyiset saappahat jalassa,
hyinen lakki plaella, hyinen vyhyt vylle vytty!
"Tuo'os hyyt Pohjolasta, jt kylmst kylst!
Paljo on hyyt Pohjolassa, jt kylmss kylss:
hyyss' on virrat, jss jrvet, ilmat kaikki iljeness;
hyiset hyppivt jnikset, jiset karhut karkelevat
keskell lumimke, lumivaaran liepehell;
hyiset joutsenet joluvat, jiset sorsat soutelevat
keskell lumijokea, jisen kosken korvaksella.
"Hyyt kelkalla vets, jt reell reutoellos
tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepehelt!
Sill hyyll hyy'yttele, jvilulla jhyttele
tulen viemi vikoja, panun tuiki paahtamia!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitj, hattarojen hallitsija,
it ist pilvi, jnk lnnest lhet,
syrjin yhtehen syse, lomatusten loukahuta!
Sa'a hyyt, sa'a jt, sa'a voietta hyve
paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!"
Sill seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli,
valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi,
entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista.
