Kahdeskolmatta Runo
Kun oli kyllin hit juotu, pi'etty pitoja noita,
hit Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa,
sanoi Pohjolan emnt Ilmariselle, vvylle:
"Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet?
Istutko ison hyvyytt vai emonko armautta
vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta?
"Et istu ison hyvyytt, et emosen armautta
etk pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta:
istut impesi hyvyytt, neien nuoren armautta,
valvattisi valkeutta, kassapsi kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
puol' on pt palmikolla, puoli palmikoitsematta.
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltvn.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
ksi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et vsynyt:
valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi.
"Mene jo myten, myty neiti, kanssa, kaupattu kananen!
Jo nyt on liittosi likell, kovin lsn lhtaika,
kun on viej vieresssi, ottajaisesi ovilla:
oro suitsia purevi, reki neitt vuottelevi.
"Oltua rakas rahoihin, kps ktt antamahan,
kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon,
ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen,
kps kymhn kylhn sek siev lhtemhn!
"Etp ijn, nuori neiti, kahen puolesi katsellut,
yli psi ymmrrellyt, jos te'it ka'utun kaupan,
in kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen,
kun lksit isosi koista, siirryit syntymsijoilta,
luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta.
"Mi oli sinun ele nill taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana.
Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta,
venymst vehnsille, pettjisille pehusta.
Kun et voinut voita sy, silpaisit sianlihoa.
"Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana:
annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien,
surra suolla suopetjn, kangaskoivun kankahalla.
Itse liehuit lehtyisen, perhosena pyrhtelit,
marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla.
"Lhet nyt talosta tst, menet toisehen talohon,
toisehen emon alahan, perehesen vierahasen.
Toisin siell, toisin tll, toisin toisessa talossa!
Toisin siell torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat,
toisin vierevt verjt, sanovat saranarauat.
"Et osaa ovissa ky, verjiss vieretell
talon tyttren tavalla; et tunne puhua tulta
etk liett lmmitte talon miehen mielt myten.
"Niink luulit, neito nuori, niink tiesit jotta luulit,
luulit yksi lhtevsi, pivll paloavasi?
Etp yksi lhtenynn, etk yksi, et kaheksi:
jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi pivksi katosit,
iksi ison majoilta, elinajaksi emosi.
Askelt' on piha pitempi, kynnys hirtt korkeampi
sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi."
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkeli;
suru symelle panihe, vesi silmille vetihe.
Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin,
noinpa arvelin ikni, sanoin kaiken kasvinaian:
et s, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa,
oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla.
skenp olisit neiti miehelhn mennesssi,
kuin oisi jalka kynnyksell, toinen korjassa kosijan:
oisit ptsi pitempi, korvallista korkeampi.
"Tuota toivoin tuon ikni, katsoin kaiken kasvinaian
vuotin kuin hyve vuotta, katsoin kuin kesn tuloa.
Jo nyt on toivoni toeksi, lhtni lhemm saanut;
jop' on jalka kynnyksell, toinen korjassa kosijan.
Enk tuota tunnekana, mik muutti multa mielen:
en lhe ilolla mielin enk riemulla eri
tst kullasta ko'ista, in nuoren istumasta,
nilt kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta;
lhen, hoikka, huolissani, ikvissni erin,
kuin syksyisen yn sylihin, kev'isen kiern plle,
jlen jll tuntumatta, jalan iskun iljangolla.
"Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten?
Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista synt,
kuin kannan min katala, kannan mustoa muretta,
synt syen nkist, huolta hiilenkarvallista.
"Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin kevinen pivnnousu, kevtaamun aurinkoinen.
Mitenp minunki mieli, minun synke sisuni?
On kuin laaka lammin ranta, kuin pime pilven ranta,
kuin syksyinen y pime, talvinen on piv musta;
viel' on mustempi sitki, synkempi syksy-yt."
Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja.
Hnp tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori!
Etk muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin:
el sulho'on ihastu, el sulhon suumalohon,
luota silmnluontehesen, katso jalkoihin jaloihin!
Sulovasti suun pitvi, silmt luopi luopuisasti,
vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi.
"Noinpa aina neitt neuvoin, orpanaistani opastin:
kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,
sin vastahan sanele ja puhele puoleltasi,
sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella:
'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekn
miniksi vietvt, orjaksi otettavata.
Ei neiti minun nkinen osaa orjana ele,
muista ei mukihin menn, olla aina alla kynsin.
Toinen kun sanan sanoisi, min kaksin vastoaisin;
kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini,
tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.'
"Et sin sit totellut, et kuullut minun sanoa.
Keten kvit tulehen, tieten tervan keittehesen;
riensihit revon rekehen, lksit karhun kantasille,
revon reessns vete, karhun kauas kannatella,
ikiorjaksi isnnn, aikaorjaksi anopin.
"Lksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta.
Kova on koulu kyksesi, piina pitk ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat,
ei ketn muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.
"Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen,
apen luista leukaluuta, anopin kivist kielt,
ky'yn kylmi sanoja, naon niskan-nakkeloita.
"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen!
Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla:
iso kutsui kuutamaksi, emo pivnpaisteheksi,
veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.
Menet toisehen talohon, vierahan emn alahan:
ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta!
Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti:
appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi,
kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.
"sken sie hyv olisit, sken kerta kelpoaisit:
utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit,
lehtisen lenteleisit, kipunoina kiittisit.
"Et ole lintu lentjksi etk lehti liehujaksi,
et kipuna kiitjksi, savu saajaksi pihalle.
"Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, mink vaihoit!
Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an,
vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan!
Vaihoit viljon veljyesi kyyttniskahan kytyhyn,
vaihoit siskosi siven naljasilmhn natohon!
Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin,
vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin!
Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin,
vaihoit marjaiset mkesi kaskikantoihin kovihin!
"Niink luulit, neito nuori, niink, kasvava kananen:
huolet loppui, tyt vheni tmn illan istumilla,
maata sinne vietvsi, unille otettavasi?
"Eip' on maata viekn, unille otetakana:
vasta valvoa pitvi, vasta huolta hoivatahan,
ajatusta annetahan, pannahan pahoa mielt.
"Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna:
kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta.
sken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mielt,
liina liikoja suruja, pellava perttmi.
"Miks neitosen kotona! Niin neito ison kotona,
kuin kuningas linnassansa, yht miekkoa vajoa.
Toisin tuon mini raukan! Niin mini miehelss,
kuin vanki Venehell, yht vahtia vajoa.
"Teki tyt tyn ajalla, vnti hartian vell,
hipi hi'en vess, otsa vaahen valkeassa.
Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan,
ajetahan ahjoksehen, sen ktehen kskethn.
"Pite hnen pitisi, pite, piloisen piian,
lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus,
suu sren, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.
"Eip tie yksikn, ymmrr yheksnkn
emon tuomista tytist, vanhempansa vaalimista,
mist syj syntynevi, kaluaja kasvanevi,
lihan syj, luun purija, tukan tuulelle jakaja,
hapsien hajottelija, ahavalle anneksija.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi,
pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille,
itke tulville tupanen, siltalauat lainehille!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet ison kotihin, kun lyt isosi vanhan
saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet emon kotihin, kun lyt emosi vanhan
lvhn lkhtynehen, kuollehen kupo sylihin.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet thn kotihin, lyt veikkosi verevn
kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet thn talohon, lyt siskosi siven
sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa."
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkeli.
Itse loihen itkemhn, vierhti vetistmhn.
Itki kourin kyyneleit, kahmaloin haluvesi
ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset iktoverit,
kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen!
En nyt tuota tunnekana, mik lienehe minulle
iskenn tmn ikvn, tmn huolen hoivannunna,
tmn kaihon kantanunna, murehen mukaellunna.
"Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikni:
kkesin kken ky, kukahella kukkuroilla
nille pivin pstyni, nille tuumin tultuani.
Enp nyt kken kyne, kukahelle kukkuroilla:
olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella
uiessa vilua vett, vett jist jrkyttiss.
"Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani!
Minnek minua loitte, kunne kannoitte katalan
nmt itkut itkemhn, nmt kaihot kantamahan,
nmt huolet huolimahan ja surut sureksimahan?
"Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis
kantajani,
armas maion-antajani, ihana imettjni,
kapaloia kantosia, pest pieni kivi,
kuin pesit tt tytrt, kapalojit kaunoistasi
nille suurille suruille, ape'ille miel'aloille!
"Moni muualla sanovi, usea ajattelevi:
ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana.
Elktte, hyvt imeiset, elktte sit sanoko!
Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kivi,
pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.
Hepo ei jaksaisi vete, rautakisko kingotella
ilman luokin lekkumatta, vempelen vrisemtt
noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani."
Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta:
"Mit neien itkemist, suuresti sureksimista!
Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella, suuripisen pivitell!
Hevosell' on p parempi, p parempi, luu lujempi,
kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.
"Ei ole itettvi, suuresti surettavia.
Ei sinua suolle vie, ojavarrellen oteta:
vievt viljamtthlt, vievt viel viljemmlle;
ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.
"Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi,
onpa sulho suojassasi, mies verev vieresssi!
Hyv mies, hyv hevonen, talon kanta kaikenlainen;
pyyhyet pyrjmss, vempelell vieremss,
rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa;
kuusi kullaista kke lnkilill lekkumassa,
seitsemn siniotusta reen kokalla kukkumassa.
"Ells olko millkn, emon tuoma, tuollakana!
Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan,
miehen kyntjn kylelle, vakoajan vaipan alle,
leivn saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon,
hirven hiihtjn hikehen, karhun saajan saunasehen.
"Miehen sait mit jaloimman, urohia uhke'imman:
ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne;
koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levnne.
"Kolmasti tn kevin aivan aika-huomenessa
nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta;
kolmasti tn kevin kaste on silmille karisnut,
havut pns harjaellut, varvat vartalon sukinut.
"Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja.
Onpa tll sulhollamme korvet koivin kulkevia,
srkt srin juoksevia, noropohjan noutavia:
sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren;
aumoja joka aholla, purnuja joka purolla,
lepikkiset leipmaina, ojavieret ohramaina,
karivieret kauramaina, vesivieret vehnmaina,
kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkin."
hit Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa,
sanoi Pohjolan emnt Ilmariselle, vvylle:
"Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet?
Istutko ison hyvyytt vai emonko armautta
vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta?
"Et istu ison hyvyytt, et emosen armautta
etk pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta:
istut impesi hyvyytt, neien nuoren armautta,
valvattisi valkeutta, kassapsi kauneutta.
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
puol' on pt palmikolla, puoli palmikoitsematta.
"Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltvn.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota viel!
Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi:
ksi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana.
"Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et vsynyt:
valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi.
"Mene jo myten, myty neiti, kanssa, kaupattu kananen!
Jo nyt on liittosi likell, kovin lsn lhtaika,
kun on viej vieresssi, ottajaisesi ovilla:
oro suitsia purevi, reki neitt vuottelevi.
"Oltua rakas rahoihin, kps ktt antamahan,
kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon,
ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen,
kps kymhn kylhn sek siev lhtemhn!
"Etp ijn, nuori neiti, kahen puolesi katsellut,
yli psi ymmrrellyt, jos te'it ka'utun kaupan,
in kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen,
kun lksit isosi koista, siirryit syntymsijoilta,
luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta.
"Mi oli sinun ele nill taattosi tiloilla!
Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana.
Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta,
venymst vehnsille, pettjisille pehusta.
Kun et voinut voita sy, silpaisit sianlihoa.
"Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana:
annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien,
surra suolla suopetjn, kangaskoivun kankahalla.
Itse liehuit lehtyisen, perhosena pyrhtelit,
marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla.
"Lhet nyt talosta tst, menet toisehen talohon,
toisehen emon alahan, perehesen vierahasen.
Toisin siell, toisin tll, toisin toisessa talossa!
Toisin siell torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat,
toisin vierevt verjt, sanovat saranarauat.
"Et osaa ovissa ky, verjiss vieretell
talon tyttren tavalla; et tunne puhua tulta
etk liett lmmitte talon miehen mielt myten.
"Niink luulit, neito nuori, niink tiesit jotta luulit,
luulit yksi lhtevsi, pivll paloavasi?
Etp yksi lhtenynn, etk yksi, et kaheksi:
jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi pivksi katosit,
iksi ison majoilta, elinajaksi emosi.
Askelt' on piha pitempi, kynnys hirtt korkeampi
sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi."
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkeli;
suru symelle panihe, vesi silmille vetihe.
Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin,
noinpa arvelin ikni, sanoin kaiken kasvinaian:
et s, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa,
oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla.
skenp olisit neiti miehelhn mennesssi,
kuin oisi jalka kynnyksell, toinen korjassa kosijan:
oisit ptsi pitempi, korvallista korkeampi.
"Tuota toivoin tuon ikni, katsoin kaiken kasvinaian
vuotin kuin hyve vuotta, katsoin kuin kesn tuloa.
Jo nyt on toivoni toeksi, lhtni lhemm saanut;
jop' on jalka kynnyksell, toinen korjassa kosijan.
Enk tuota tunnekana, mik muutti multa mielen:
en lhe ilolla mielin enk riemulla eri
tst kullasta ko'ista, in nuoren istumasta,
nilt kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta;
lhen, hoikka, huolissani, ikvissni erin,
kuin syksyisen yn sylihin, kev'isen kiern plle,
jlen jll tuntumatta, jalan iskun iljangolla.
"Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten?
Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista synt,
kuin kannan min katala, kannan mustoa muretta,
synt syen nkist, huolta hiilenkarvallista.
"Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus,
kuin kevinen pivnnousu, kevtaamun aurinkoinen.
Mitenp minunki mieli, minun synke sisuni?
On kuin laaka lammin ranta, kuin pime pilven ranta,
kuin syksyinen y pime, talvinen on piv musta;
viel' on mustempi sitki, synkempi syksy-yt."
Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja.
Hnp tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori!
Etk muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin:
el sulho'on ihastu, el sulhon suumalohon,
luota silmnluontehesen, katso jalkoihin jaloihin!
Sulovasti suun pitvi, silmt luopi luopuisasti,
vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi.
"Noinpa aina neitt neuvoin, orpanaistani opastin:
kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,
sin vastahan sanele ja puhele puoleltasi,
sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella:
'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekn
miniksi vietvt, orjaksi otettavata.
Ei neiti minun nkinen osaa orjana ele,
muista ei mukihin menn, olla aina alla kynsin.
Toinen kun sanan sanoisi, min kaksin vastoaisin;
kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini,
tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.'
"Et sin sit totellut, et kuullut minun sanoa.
Keten kvit tulehen, tieten tervan keittehesen;
riensihit revon rekehen, lksit karhun kantasille,
revon reessns vete, karhun kauas kannatella,
ikiorjaksi isnnn, aikaorjaksi anopin.
"Lksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta.
Kova on koulu kyksesi, piina pitk ollaksesi:
siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat,
ei ketn muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.
"Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen,
apen luista leukaluuta, anopin kivist kielt,
ky'yn kylmi sanoja, naon niskan-nakkeloita.
"Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen!
Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla:
iso kutsui kuutamaksi, emo pivnpaisteheksi,
veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.
Menet toisehen talohon, vierahan emn alahan:
ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta!
Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti:
appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi,
kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.
"sken sie hyv olisit, sken kerta kelpoaisit:
utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit,
lehtisen lenteleisit, kipunoina kiittisit.
"Et ole lintu lentjksi etk lehti liehujaksi,
et kipuna kiitjksi, savu saajaksi pihalle.
"Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, mink vaihoit!
Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an,
vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan!
Vaihoit viljon veljyesi kyyttniskahan kytyhyn,
vaihoit siskosi siven naljasilmhn natohon!
Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin,
vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin!
Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin,
vaihoit marjaiset mkesi kaskikantoihin kovihin!
"Niink luulit, neito nuori, niink, kasvava kananen:
huolet loppui, tyt vheni tmn illan istumilla,
maata sinne vietvsi, unille otettavasi?
"Eip' on maata viekn, unille otetakana:
vasta valvoa pitvi, vasta huolta hoivatahan,
ajatusta annetahan, pannahan pahoa mielt.
"Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna:
kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta.
sken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mielt,
liina liikoja suruja, pellava perttmi.
"Miks neitosen kotona! Niin neito ison kotona,
kuin kuningas linnassansa, yht miekkoa vajoa.
Toisin tuon mini raukan! Niin mini miehelss,
kuin vanki Venehell, yht vahtia vajoa.
"Teki tyt tyn ajalla, vnti hartian vell,
hipi hi'en vess, otsa vaahen valkeassa.
Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan,
ajetahan ahjoksehen, sen ktehen kskethn.
"Pite hnen pitisi, pite, piloisen piian,
lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus,
suu sren, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.
"Eip tie yksikn, ymmrr yheksnkn
emon tuomista tytist, vanhempansa vaalimista,
mist syj syntynevi, kaluaja kasvanevi,
lihan syj, luun purija, tukan tuulelle jakaja,
hapsien hajottelija, ahavalle anneksija.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi,
pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille,
itke tulville tupanen, siltalauat lainehille!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet ison kotihin, kun lyt isosi vanhan
saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet emon kotihin, kun lyt emosi vanhan
lvhn lkhtynehen, kuollehen kupo sylihin.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet thn kotihin, lyt veikkosi verevn
kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen.
"Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke!
Kun et itke itkettiss, itket toiste tullessasi,
kun tulet thn talohon, lyt siskosi siven
sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa."
Neito parka huokaeli, huokaeli, henkeli.
Itse loihen itkemhn, vierhti vetistmhn.
Itki kourin kyyneleit, kahmaloin haluvesi
ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset iktoverit,
kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen!
En nyt tuota tunnekana, mik lienehe minulle
iskenn tmn ikvn, tmn huolen hoivannunna,
tmn kaihon kantanunna, murehen mukaellunna.
"Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikni:
kkesin kken ky, kukahella kukkuroilla
nille pivin pstyni, nille tuumin tultuani.
Enp nyt kken kyne, kukahelle kukkuroilla:
olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella
uiessa vilua vett, vett jist jrkyttiss.
"Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani!
Minnek minua loitte, kunne kannoitte katalan
nmt itkut itkemhn, nmt kaihot kantamahan,
nmt huolet huolimahan ja surut sureksimahan?
"Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis
kantajani,
armas maion-antajani, ihana imettjni,
kapaloia kantosia, pest pieni kivi,
kuin pesit tt tytrt, kapalojit kaunoistasi
nille suurille suruille, ape'ille miel'aloille!
"Moni muualla sanovi, usea ajattelevi:
ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana.
Elktte, hyvt imeiset, elktte sit sanoko!
Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kivi,
pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.
Hepo ei jaksaisi vete, rautakisko kingotella
ilman luokin lekkumatta, vempelen vrisemtt
noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani."
Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta:
"Mit neien itkemist, suuresti sureksimista!
Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella, suuripisen pivitell!
Hevosell' on p parempi, p parempi, luu lujempi,
kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.
"Ei ole itettvi, suuresti surettavia.
Ei sinua suolle vie, ojavarrellen oteta:
vievt viljamtthlt, vievt viel viljemmlle;
ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.
"Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi,
onpa sulho suojassasi, mies verev vieresssi!
Hyv mies, hyv hevonen, talon kanta kaikenlainen;
pyyhyet pyrjmss, vempelell vieremss,
rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa;
kuusi kullaista kke lnkilill lekkumassa,
seitsemn siniotusta reen kokalla kukkumassa.
"Ells olko millkn, emon tuoma, tuollakana!
Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan,
miehen kyntjn kylelle, vakoajan vaipan alle,
leivn saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon,
hirven hiihtjn hikehen, karhun saajan saunasehen.
"Miehen sait mit jaloimman, urohia uhke'imman:
ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne;
koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levnne.
"Kolmasti tn kevin aivan aika-huomenessa
nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta;
kolmasti tn kevin kaste on silmille karisnut,
havut pns harjaellut, varvat vartalon sukinut.
"Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja.
Onpa tll sulhollamme korvet koivin kulkevia,
srkt srin juoksevia, noropohjan noutavia:
sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren;
aumoja joka aholla, purnuja joka purolla,
lepikkiset leipmaina, ojavieret ohramaina,
karivieret kauramaina, vesivieret vehnmaina,
kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkin."
