Home > Library > Legends And Sagas > Anonymous > Finnish Kalevala > Kahdeskymmenes Runo

Kahdeskymmenes Runo

Mit nyt laulamme lajia, kuta virtt vieretmme?

Tuota laulamme lajia, tuota virtt vieretmme:

noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.

Viikon hit hankittihin, valmistettihin varoja

noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.

Mit tuohon tuotettihin ja kuta vetettihin,

Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin

rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syttmiksi?

Kasvoi hrk Karjalassa, sonni Suomessa lihosi;

ei ollut suuri eik pieni, olihan oikea vasikka!

Hmehess hnt hilyi, p keikkui Kemijoella;

sata sylt sarvet pitkt, puoltatoista turpa paksu.

Viikon krpp kntelihe yhen kytkyen sijalla;

pivn lenti pskylinen hrn sarvien vli,

htisesti phn psi kesken levhtmtt.

Kuun juoksi kesorava hphlt hnnn phn

eik phn psnytkn, ensi kuussa ennttnyt.

Sep vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen,

Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle.

Sata miest sarviloista, tuhat turvasta piteli

hrke taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa.

Hrk ky klleritti Sariolan salmen suussa,

sypi heint hettehest, selk pilvi siveli.

Eik ollut iskijt, maan kamalan kaatajata

Pohjan poikien lu'ussa, koko suuressa su'ussa,

nuorisossa nousevassa eik varsin vanhastossa.

Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen.

Hnp tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, hrk parka,

kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani

sun, katala, kallohosi: tok' et toisena kesn

kovin knn krsesi, tllyt turpoasi

tmn pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!"

Lksi ukko iskemhn, Virokannas koskemahan,

Palvoinen pitelemhn. Hrk pt hilytti,

mustat silmns mulisti: ukko kuusehen kavahti,

Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan!

Etsittihin iskijt, sonnin suuren sortajata

kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta,

vienosta Venjn maasta, Ruotsin maasta rohkeasta,

Lapin laajoilta perilt, Turjan maasta mahtavasta;

etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta.

Etsittihin, eip lytty, haettihin, ei havaittu.

Etsittihin iskijt, katsottihin kaatajata

selvlt meren sellt, lake'ilta lainehilta.

Mies musta merest nousi, uros umpilainehista,

aivan selvlt sellt, ulapalta aukealta.

Ei tuo ollut suurimpia eik aivan pienimpi:

alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.

Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta;

pss paatinen kypr, jaloissa kiviset kengt,

veitsi kultainen kess, varsi vasken-kirjavainen.

Saip' on siit iskijns, tapasipa tappajansa,

Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa.

Heti kun nki erns, ruhtoi niskahan rutosti:

sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykhytti.

Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi:

sata saavia lihoa, sata sylt makkarata,

verta seitsemn venett, kuuta kuusi tynnyri

noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syminkihin.

Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri,

sivulta yheksn sylt, pst seitsent leve.

Kukko kun laessa lauloi, ei sen ni maahan kuulu;

penin haukunta perss ei kuulu ovehen asti.

Tuop' on Pohjolan emnt liikkui sillan liitoksella,

laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi:

"Mistp olutta saamme, taarit taiten laittelemme

nille hille hankkimille, pioille pi'ettville?

En tie tekoa taarin enk synty olosen."

Olipa ukko uunin pll. Lausui ukko uunin plt:

"Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,

vaikk' ei tuo ve'ett synny eik tuimatta tuletta.

"Humala, Remusen poika, pienn maahan pistettihin,

kyyn maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin

vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.

Siit nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;

nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.

"Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon phn.

Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvsti

Osmon uuen pellon pss, kaskessa pojan Kalevan.

"Oli aikoa vhisen, jo huuhui humala puusta,

ohra lausui pellon pst, vesi kaivosta Kalevan:

'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme?

Yksin on elo ikv, kahen, kolmen kaunoisampi.'

"Osmotar, oluen sepp, Kapo, kaljojen tekij,

otti ohrasen jyvi, kuusi ohrasen jyve,

seitsemn humalan pt, vett kauhoa kaheksan;

niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan.

Keitti ohraista olutta kerken kesisen pivn

nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen,

puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sishn.

"Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi.

Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi:

'Mit tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe

oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'

"Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,

aina liukas liikunnolta, aina kenglt kepe,

liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla

yht, toista toimitellen kahen kattilan kesell.

Nki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.

"Katselevi, kntelevi: 'Mit tuostaki tulisi

Kavon kaunihin ksiss, hyvn immen hyppysiss,

jos kannan Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin?'

"Kantoipa Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

Kapo kaksin kmmenins, hykerti ksin molemmin

molempihin reisihins: syntyi valkea orava.

"Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti:

'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana!

Juokse tuonne, kunne ksken, kunne ksken ja kehoitan:

mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan!

Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen,

jottei kokko kouraiseisi eik iskis' ilman lintu!

Tuo'os kuusesta kpyj, petjst helpehi,

ne kanna Kavon ktehen, oluehen Osmottaren!'

"Osasi orava juosta, pyhthnt pyrhell,

pian juosta matkan pitkn, vlehen vlit samota,

salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vhn vitahan

mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.

"Nki kolme korpikuusta, nelj pienoista pett;

nousi kuusehen norolla, petjhn kankahalla.

Eik kokko kouraisnunna, iskenynn ilman lintu.

"Katkoi kuusesta kpyj, petjst pit lehvn.

Kvyt ktki kynsihins, krisi kplihins;

ne kantoi Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

"Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa:

eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa.

"Osmotar, oluen sepp, Kapo, kaljojen tekij,

ainakin ajattelevi: 'Mit tuohon tuotanehe

oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'

"Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea,

aina liukas liikunnolta, aina kenglt kepe,

liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla

yht, toista toimitellen kahen kattilan kesell.

Nki lastun lattialla: poimi lastun lattialta.

"Katselevi, kntelevi: 'Mit tuostaki tulisi

Kavon kaunihin ksiss, hyvn immen hyppysiss,

jos kannan Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin?'

"Kantoipa Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

Kapo kaksin kmmenins, hykerti ksin molemmin

molempihin reisihins: syntyi nt kultarinta.

"Niin se neuvoi ntens, orpolastansa opasti:

'Ntseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni!

Mene tuonne, kunne ksken, kunne ksken ja kehoitan:

kontion kivikololle, metsn karhun kartanolle,

jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elvt!

Kourin hiivoa kokoa, ksin vaahtea valuta,

se kanna Kavon ktehen, tuo olallen Osmottaren!'

"Jopa taisi nt juosta, rinta kulta riehtell.

Pian juoksi matkan pitkn, vlehen vlit samosi,

joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vhn vitahan

kontion kivikololle, karhun louhikammiolle.

Siell karhut tappelevat, kontiot kovin elvt

rautaisella kalliolla, vuorella terksisell.

"Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirven kiasta:

ksin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi;

sen kantoi Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

"Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa:

ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia.

"Osmotar, oluen sepp, Kapo, kaljojen tekij,

ainakin ajattelevi: 'Mit tuohon tuotanehe

oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?'

"Kalevatar, kaunis neiti, tytt sormilta sorea,

aina liukas liikunnolta, aina kenglt kepe,

liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla

yht, toista toimitellen kahen kattilan vlill.

Nki maassa palkoheinn: poimi maasta palkoheinn.

"Katselevi, kntelevi: 'Mit tuostaki tulisi

Kavon kaunihin ksiss, hyvn immen hyppysiss,

jos kannan Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin?'

"Kantoipa Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

Kapo kaksin kmmenins, hykerti ksin molemmin

molempihin reisihins: mehilinen siit syntyi.

"Niin se neuvoi lintuansa, mehilistns opasti:

'Mehilinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas!

Lenn tuonne, kunne ksken, kunne ksken ja kehoitan:

saarelle sellliselle, luo'olle merelliselle!

Siell' on neiti nukkununna, vy vaski valahtanunna,

sivulla simainen hein, mesihein helmassansa.

Tuo simoa siivesssi, kanna mett kaavussasi

helest heinn pst, kukan kultaisen kuvusta;

se kanna Kavon ktehen, tuo olallen Osmottaren!'

"Mehilinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui.

Pian lenti matkan pitkn, vlehen vlit lyhenti,

meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vhn vitahan

saarehen selllisehen, luotohon merellisehen.

Nki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen

nurmelle nimettmlle, mesipellon pientarelle,

kupehella kultahein, vyllns hopeahein.

"Kasti siipens simahan, sulkansa mesi sulahan

helevss heinn pss, kukan kultaisen nenss;

sen kantoi Kavon ktehen, hyvn immen hyppysihin.

"Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa:

siit' otti olut hapata, siit nousi nuori juoma

puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisss;

kuohui korvien tasalle, rjyi pllen yrhien,

tahtoi maahan tyyrell, lattialle lasketella.

"Oli aikoa vhisen, pirahteli pikkaraisen.

Joutui juomahan urohot, Lemminkinen liiatenki:

juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikk verev

oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren.

"Osmotar, oluen sepp, Kapo, kaljojen tekij,

hn tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, pivini,

kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin:

ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!'

"Punalintu puusta lauloi, rastas rysthn rajalta:

'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyvoloinen,

tynnyrihin tyhjettv, kellarihin kytettv

tynnyriss tammisessa, vaskivannetten sisss.'

"Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku;

siit sai hyvn nimens, siit kuulun kunniansa,

kun oli hyvoloinen, hyv juoma hurskahille:

pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvlle,

hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan."

Siit Pohjolan emnt, kun kuuli oluen synnyn,

koki vett suuren korvon, uuen puisen puolellensa,

siihen ohria oloksi ja paljo humalan pit.

Alkoi keitte olutta, vkivett vnntell

uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisss.

Kuut kivi kuumettihin, kest vett keitettihin,

salot puita poltettihin, kaivot vett kannettihin:

jo salot saristui puista, veet vheni lhtehist

olosia pantaessa, kaljoja kyhttess

Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvn joukon juomingiksi.

Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella.

Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe

tuimilta tulisijoilta, varavilta valke'ilta:

tytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.

Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi:

"Mistp savunen saapi, auer ilmahan ajaikse?

Pienik soan savuksi, suuri paimosen paloksi."

Tuop' on iti Lemminkisen aivan aamulla varahin

lksi vett lhtehelt; nkevi savun sakean

pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke'ita!"

Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli,

katseleikse, knteleikse. Arvelee, ajattelevi:

"Josp' on kaalan katsomahan, likelt thystmhn,

mist tuo savunen saapi, auer ilman tyttelevi,

oisiko soan savuja, noita vainovalke'ita."

Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymsijoa:

ei ollut soan tulia eik vainovalke'ita;

olipa oluttulia, kaljankeitto-valke'ita

Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.

Siin Kauko katselevi... silm karsas Kaukon pss,

silm karsas, toinen kiero, suu vhiten vrllns.

Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi:

"Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emnt!

Laitapa oluet oivat, keit kaljat kelvolliset

juotavaksi joukon suuren, Lemminkisen liiatenki

noissa hissns omissa kera nuoren tyttresi!"

Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi.

Pantihin olut punainen, kalja kaunis kytettihin

maan alle makoamahan kivisess kellarissa,

tammisessa tynnyriss, tapin vaskisen takana.

Siit Pohjolan emnt laittoi keitot kiehumahan,

kattilat kamuamahan, riehtilt remuamahan.

Leipoi siit leivt suuret, suuret talkkunat taputti

hyvn rahvahan varaksi, joukon suuren sytviksi

Pohjan pitkiss pioissa, Sariolan juomingissa.

Saipa leivt leivotuksi, talkkunat taputetuksi.

Kului aikoa vhisen, pirahteli pikkaraisen:

olut tykki tynnyriss, kalja keikkui kellarissa:

"Kun nyt juojani tulisi, lakkijani laittauisi,

kunnollinen kukkujani, laaullinen laulajani!"

Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,

kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:

lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi.

Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata:

lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla.

Etsittihin laulajata, laaullista laulajata,

kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata:

lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi.

Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata:

lapsen kiel' on kimmeltynn, kielen kanta kammeltunna.

Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma

nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana:

"Kun et laita laulajata, laaullista laulajata,

kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata,

potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!"

Silloin Pohjolan emnt pani kutsut kulkemahan,

airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen!

Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin!

Kutsu kurjat, kutsu kyht, sokeatki, vaivaisetki,

rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua,

rammat ratsahin ajele, rujot re'in remmtells!

"Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa,

kutsu vanha Vinminen lailliseksi laulajaksi!

El kutsu Kaukomielt, tuota Ahti Saarelaista!"

Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Miks' en kutsu Kaukomielt, yht Ahti Saarelaista?"

Tuop' on Pohjolan emnt sanan vastaten sanovi:

"Siks' et kutsu Kaukomielt, tuota lieto Lemminkist,

kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija;

tehnyt on hisski hpet, pitoloissa pillat suuret,

nauranut pyhiset piiat pyhisiss vaattehissa."

Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi:

"Mist tien Kaukomielen, jotta heitn kutsumatta?

En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa."

Sanoi Pohjolan emnt, itse lausui ja nimesi:

"Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen:

Ahti saarella asuvi, veitikk vesien luona,

laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa."

Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen,

kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle.

Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan,

nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat.

Yks' on aino Ahti poika, senp' on heitti kutsumatta.
koasati indian| koasati indian
Home > Library > Legends And Sagas > Anonymous > Finnish Kalevala > Kahdeskymmenes Runo