Siit Ahti Lemminkinen, tuo on kaunis kaukolainen,

aina aikoja eleli nuoren neitosen keralla;

ei itse sotia kynyt eik Kyllikki kyle.

Niin pivn muutamana, huomenna moniahana

itse Ahti Lemminkinen lhtevi kalankutuhun;

tullut ei illaksi kotihin, ensi yksi ennttnyt.

Jo meni Kyllikki kylhn, noien neitojen kisahan.

Kenp saattavi sanoman, kenp kielen kantelevi?

Ainikki sisar Ahilla; sep' on saattavi sanoman,

sep kielen kantelevi: "Armas Ahti veikkoseni!

Jo kvi Kyllikki kylss, verjill vierahilla,

kyln neitojen kisassa, kassapien karkelossa."

Ahti poika, aino poika, itse lieto Lemminkinen

tuosta suuttui, tuosta syntyi, tuosta viikoksi vihastui.

Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi emoni, vaimo vanha!

Jospa paitani pesisit mustan krmehen mujuissa,

kiirehesti kuivoaisit, mun sotahan mennkseni

Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille:

jo kvi Kyllikki kylss, verjill vierahilla,

noien neitojen kisassa, kassapien karkelossa."

Kyll Kyllikki sanovi, nainen ensin ennttvi:

"Ohoh armas Ahtiseni! Ells lhtek sotahan!

Nin m unta maatessani, sike'in levtessni:

tuli ahjona ajeli, valkea vlhtelihe

aivan ikkunan alatse, periseinn penkeretse;

siit tuiskahti tupahan, koskena kohahtelihe

siltalauoista lakehen, ikkunasta akkunahan."

Siit lieto Lemminkinen itse tuon sanoiksi virkki:

"En usko unia naisten enk vaimojen valoja.

Oi emoni, kantajani! Tuo tnne sotisopani,

kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi

juomahan soan olutta, soan mett maistamahan."

Tuon emo sanoiksi virkki: "Oi on Ahti poikaseni!

Ells lhtek sotahan! On meill oloista koissa

leppisess lekkeriss tapin tammisen takana;

tuon sinulle juoaksesi, josp' on joisit kaiken pivn."

Sanoi lieto Lemminkinen: "En huoli koto-oloista!

Ennen juon joesta vett melan tervaisen terlt:

makeamp' on juoakseni, kuin kaikki kotoiset kaljat.

Tuo tnne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lhen Pohjolan tuville, Lapin lasten tanterille

kultia kyselemhn, hope'ita haastamahan."

Sanoi iti Lemminkisen: "Ohoh Ahti poikaseni!

Onp' on kultia ko'issa, hope'ita aitassamme.

Vasta pn eilisen, aamulla ani varahin

kynti orja kyisen pellon, krmehisen knntteli;

nosti aura arkun kannen, per penningin ylenti:

siihen on salvattu satoja, tuhansia tukkueltu.

Arkun aittahan ehtin, panin aitan parven phn."

Sanoi lieto Lemminkinen: "En huoli kotieloista!

Jos markan soasta saanen, parempana tuon pitelen,

kuin kaikki kotoiset kullat, auran nostamat hopeat.

Tuo tnne sotisopani, kanna vainovaatteheni!

Lhen Pohjolan sotahan, Lapin lasten tappelohon.

"Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

itse korvin kuullakseni, nh nill silmillni,

onko neitt Pohjolassa, piikoa Pimentolassa,

jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin."

Sanoi iti Lemminkisen: "Ohoh Ahti poikaseni!

Sull' on Kyllikki ko'issa, kotinainen korkeampi!

Kamala on kaksi naista yhen miehen vuotehella."

Sanoi lieto Lemminkinen: "Kyllikki on kylnkvij;

juoskohon joka kisassa, maatkohon joka majassa,

kyln impien iloissa, kassapien karkeloissa!"

Emo kielte kkesi, varoitteli vaimo vanha:

"Ells vainen, poikueni, menk Pohjolan tuville

ilman tieon tietmtt, ilman taion taitamatta,

Pohjan poikien tulille, Lapin lasten tanterille!

Siell lappi laulanevi, tunkenevi turjalainen

suin sytehen, pin savehen, kypenihin kyynsvarsin,

kourin kuumihin poroihin, palavihin paateroihin."

Niin sanovi Lemminkinen: "Jo minua noiat noitui,

noiat noitui, kyyt kiroili; koki kolme lappalaista

yhten kesisn yn, alasti alakivell,

ilman vytt, vaattehitta, rikorihman kiertmtt:

senp hytyivt minusta, sen verran, katalat, saivat,

min kirves kivest saapi, napakaira kalliosta,

jrky jst iljanesta, tuoni tyhjst tuvasta.

"Toisinpa oli uhattu, toisinpa kvi ktehen.

Mielivt minua panna, uhkasivat uuvutella

soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille,

panna leuan liettehesen, parran paikkahan paha'an.

Vaan minp, mies mokoma, en tuossa kovin htillyt;

itse loime loitsijaksi, sain itse sanelijaksi:

lauloin noiat nuolinensa, ampujat asehinensa,

velhot veitsirautoinensa, tietjt terksinens

Tuonen koskehen kovahan, kinahmehen kauheahan,

alle koprun korke'imman, alle pyrtehen pahimman.

Siell noiat nukkukohot, siell maatkohot katehet,

kunnes hein kasvanevi lpi pn, lpi kyprin,

lpi noian olkapien, halki hartialihojen

noialta makoavalta, katehelta nukkuvalta!"

Ainapa emo epsi lhtemst Lemminkist;

emo kielti poikoansa, nainen miestns epsi:

"Ells vainen menkkn tuonne kylmhn kylhn,

pimehn Pohjolahan! Tuho ainaki tulevi,

tuho poikoa ptist, hukka lieto Lemminkist.

Jos sanot sa'alla suulla, enp' on tuota uskokana:

ei sinussa laulajata Pohjan poikien sekahan,

etk tunne kielt Turjan, maha et lausua lapiksi."

Silloin lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,

oli ptns sukiva, hapsiansa harjoava.

Suan seinhn sivalti, harjan paiskoi patsahasen,

sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi:

"Silloin on hukka Lemminkist, tuho poikoa ptist,

kun suka verin valuvi, harja hurmehin loruvi."

Lksi lieto Lemminkinen pimehn Pohjolahan

vastoin kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa.

Hyteleikse, vyteleikse, rautapaitoihin paneikse,

tersvihin telkitikse. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi,

tersvyss tenhoisampi noien noitien sekahan,

jottei huoli huonommista, htile hyvikn."

Otti miekkansa omansa, tempasi tuliterns,

jok' oli Hiiess hiottu, jumaloissa kuuraeltu;

tuon sivullehen sitovi, tunki tuppihuotrasehen.

Miss mies varaeleikse, uros tuima turveleikse?

Jo vhin varaeleikse, tuossa tuima turveleikse:

oven suussa orren alla, pirtin pihtipuolisessa,

pihalla kujasen suussa, verjiss viimeisiss.

Siin mies varaelihe vaimollisesta vest;

ei ole ne varat vkevt eik turvat luotettavat,

niin viel varoitteleikse urohoisesta vest

tien kahen jaka'imessa, sinisen kiven selss,

hettehill heiluvilla, likkyvill lhtehill,

kosken kopruilla kovilla, ve'en vankan vntehess.

Tuossa lieto Lemminkinen itse lausui ja saneli:

"Yls maasta, miekkamiehet, mannun-aikaiset urohot,

kaivoloista, kalpamiehet, jokiloista, jousimiehet!

Nouse, mets, miehinesi, korpi kaikki, kansoinesi,

vuoren ukko, voiminesi, vesihiisi, hirmuinesi,

vkinesi, veen emnt, ve'en vanhin, valtoinesi,

neitoset, joka norosta, hienohelmat, hettehist

miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi,

jottei pysty noian nuolet eik tietjn terkset

eik velhon veitsirauat, ei asehet ampumiehen!

"Kun ei tuosta kyll liene, viel muistan muunki keinon:

ylemmksi huokoaime tuolle taivahan Ukolle,

joka pilvi pitvi, hattaroita hallitsevi.

"Oi Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen,

puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija!

Tuo mulle tulinen miekka tulisen tupen sisss,

jolla haittoja hajotan, jolla riitsin rikkehi,

kaa'an maalliset katehet, ve'elliset velhot voitan

etiselt ilmaltani, takaiselta puoleltani,

plt pni, viereltni, kupehelta kummaltani,

kaa'an noiat nuolihinsa, velhot veitsirautoihinsa,

tietjt terksihins, pahat miehet miekkoihinsa!"

Siit lieto Lemminkinen, tuo on kaunis Kaukomieli,

varsan viiasta vihelti, kulokosta kultaharjan;

pisti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen.

Itse istuikse rekehen, kohautti korjahansa,

laski virkkua vitsalla, karkutti kariperll.

Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni,

hope'inen hiekka helkki, kangas kultainen kumisi.

Kulki pivn, kulki toisen, kulki kohta kolmannenki.

Pivnp kolmantena kyl vastahan tulevi.

Siit lieto Lemminkinen ajavi karittelevi

vierimist tiet myten vierimisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa:

"Oisiko talossa tss rinnukseni riisujata,

aisani alentajata, luokin lonkahuttajata?"

Lausui lapsi lattialta, poika portahan nenlt:

"Ei ole talossa tss rinnuksesi riisujata,

aisasi alentajata, luokin lonkahuttajata."

Mit huoli Lemminkinen! Laski virkkua vitsalla,

helhytti helmisvyll; ajavi karittelevi

keskimist tiet myten keskimisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi, lausuvi lakan takoa:

"Oisiko talossa tss ottajata ohjaksien,

rinnuksien riistojata, rahkehien raastajata?"

Kiisti akka kiukahalta, kielipalko pankon pst:

"Kyll saat talosta tst ottajia ohjaksesi,

rinnuksesi riisujia, aisasi alentajia:

onp' on kyll kymmeni, saat jos tahtonet satoja,

jotka sulle kyyin saavat, antavat ajohevosen,

kotihisi, konnan, menn, maahasi, pahan, paeta,

isntsi istumille, emntsi astumille,

veljesi verjn suulle, sisaresi sillan phn

ennen pivn ptymist, auringon alenemista."

Mit huoli Lemminkinen! Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Oisi akka ammuttava, koukkuleuka kolkattava."

Laski virkun vieremhn; ajavi suhuttelevi

ylimist tiet myten ylimisehen talohon.

Siin lieto Lemminkinen lhetessns taloa

sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:

"Sule, Hiisi, haukun suuta, Lempo, koiran leukaluuta,

laita sulku suun etehen, haitta hammasten vlihin,

ettei ennen nt pst miehen menty sivutse!"

Niin pihalle tultuansa lypi maata ruoskallansa:

utu nousi ruoskan tiest, mies pieni u'un seassa;

sep riisui rinnuksia, sep aisoja alenti.

Siit lieto Lemminkinen itse korvin kuuntelevi

kenenkn keksimtt, kunkana havaitsematta:

kuuli ulkoa runoja, lpi sammalen sanoja,

lpi seinn soittajoita, lpi lauan laulajoita.

Katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali:

tupa oli tynn tuntijoita, lautsat tynn laulajoita,

sivuseint soittajoita, ovensuu osoavia,

peripenkki tietji, karsina karehtijoita...

lauloivat Lapin runoja, Hiien virtt vinguttivat.

Siit lieto Lemminkinen tohti toisiksi ruveta,

ruohti muuksi muutellaita; meni nurkasta tupahan,

sai sishn salvoimesta. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Hyv on laulu loppuvasta, lyhyest virsi kaunis;

miel' on jmhn parempi kuin on kesken katkemahan."

Itse Pohjolan emnt liikkui sillan liitoksella,

laahoi keskilattialla. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Olipa tss ennen koira, rakki rauankarvallinen,

lihan syj, luun purija, veren uuelta vetj.

Mi lienetki miehisi, ku ollet urohiasi,

kun tulit thn tupahan, sait sishn salvoksehen

ilman koiran kuulematta, haukkujan havaitsematta?"

Sanoi lieto Lemminkinen: "En m tnne tullutkana

taioittani, tieoittani, mahittani, maltittani,

ilman innotta isoni, varuksitta vanhempani,

koiriesi sytvksi, haukkujen hakattavaksi.

"Pesip emo minua, pesi pienn hutjukkana,

kolmasti kesisn yn, yhekssti syksy-yn,

joka tielle tietjksi, joka maalle malttajaksi,

kotonani laulajaksi, ulkona osoajaksi."

Siit lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,

jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi:

tulta iski turkin helmat, valoi silmt valkeata

Lemminkisen laulaessa, laulaessa, lausiessa.

Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi;

kivet suuhun syrjin systi, paaet lappehin lateli

parahille laulajille, taitavimmille runoille.

Niin lauloi mokomat miehet mink minne, kunka kunne:

ahoille vesattomille, maille kyntmttmille,

lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin,

Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyrtehesen,

virran alle vaahtipiksi, kosken keskelle kiviksi,

tulena palelemahan, skehin sykkymhn.

Sinne lieto Lemminkinen lauloi miehet miekkoinensa,

urohot asehinensa; lauloi nuoret, lauloi vanhat,

lauloi kerran keskilaaun; yhen heitti laulamatta:

karjapaimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmn.

Mrkhattu karjanpaimen, hnp tuon sanoiksi virkki:

"Oi sie lieto Lemmin poika! Lauloit nuoret, lauloit vanhat,

lauloit kerran keskilaaun: niin miks' et minua laula?"

Sanoi lieto Lemminkinen: "Siksi en sinuhun koske,

kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani.

Viel miesn nuorempana, karjanpaimenna pahaisna

turmelit emosi tuoman, sisaresi siuvahutit;

kaikki herjasit hevoset, tamman varsat vaivuttelit

suon selill, maan navoilla, ve'en liivan liikkumilla."

Mrkhattu karjanpaimen tuosta suuttui ja vihastui.

Meni ulos usta myten, pellolle pihoa myten;

juoksi Tuonelan joelle, pyhn virran pyrtehelle.

Sielt katsoi Kaukomielt, vuottelevi Lemminkist

Pohjasta paloavaksi, kotihinsa kulkevaksi.?

Kahdestoista Runo