Kolmas Runo
Vaka vanha Vinminen elelevi aikojansa
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsins, laulelevi, taitelevi.
Lauloi pivt pksytysten, yhytysten yt saneli
muinaisia muisteloita, noita syntyj syvi,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmrr yhet urohot
tll inhalla ill, katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierhtvt
Vinmisen laulannasta, urohon osoannasta.
Viestit vierhti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Se kvi kylss kerran; kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla,
kuin mit itseki tiesi, oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti
Vinmist laulajaksi paremmaksi itsens.
Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.
Lhteksens kkesi, tullaksensa toivotteli
noille Vinln tuville kera Vinn voitteloille.
Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epsi
lhtemst Vinlhn kera Vinn voitteloille:
"Siell silma lauletahan, lauletahan, lausitahan
suin lumehen, pin vitihin, kourin ilmahan kovahan,
ksin kntymttmksi, jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori Joukahainen: "Hyvp isoni tieto,
emoni siti parempi, oma tietoni ylinn.
Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetit,
itse laulan laulajani, sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengt, puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan plle, kiviharkon hartioille,
kivihintahat ktehen, phn paatisen kyprn."
Siit lksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski, skeni srivarret;
valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Lksi virkku vieremhn, hevonen helettmhn.
Ajoa suhuttelevi. Ajoi pivn, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki. Jo pivn kolmantena
ptyi Vinln ahoille, Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
oli teittens ajaja, matkojensa mittelij
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiell vastatusten:
tarttui aisa aisan phn, rahe rahkehen takistui,
lnget puuttui lnkilihin, vemmel vempelen nenhn.
Siit siin seisotahan, seisotahan, mietithn...
vesi vuoti vempelest, usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Vinminen: "Kuit' olet sin sukua,
kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti?
Sret lnget lnkpuiset, vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi, rmksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sin sukua, kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha Vinminen jo tuossa nimittelihe.
Sai siit sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen,
veite syrjhn vhisen! Sie olet nuorempi minua."
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vh on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi,
sep' on tiell seisokahan, toinen tielt siirtykhn.
Lienet vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan,
mies on miest oppimahan, toinen toista voittamahan!"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitp minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt nill yksill ahoilla,
kotipellon pientarilla kuunnellut kotikke.
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:
mit sie enint tiet, yli muien ymmrtelet?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Tienp min jotaki!
Sen on tien selvllehen, tajuelen tarkoillehen:
reppn on liki lakea, liki lieska kiukoata.
"Hyv on hylkehen ele, ve'en koiran viehkuroia:
luotansa lohia sypi, sivultansa siikasia.
"Siiall' on silet pellot, lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla sll.
Ahven arka, kyrmyniska sykysyt syvill uipi,
kest kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
"Kun ei tuosta kyllin liene, viel tien muunki tieon,
arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti,
etel emhevolla, takalappi tarvahalla.
Tien puut Pisan mell, hongat Hornan kalliolla:
pitkt on puut Pisan mell, hongat Hornan kalliolla.
"Kolme on koskea kovoa, kolme jrve jaloa,
kolme vuorta korkeata tmn ilman kannen alla:
Hmehess' on Hllpyr, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli kynytt Imatran."
Sanoi vanha Vinminen: "Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon eik miehen naisekkahan!
Sano syntyj syvi, asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tien m tiaisen synnyn, tien linnuksi tiaisen,
kyyn vihern krmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tien raukeaksi, mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.
"Mts on mrk maita vanhin, paju puita ensimminen,
hongan juuri huonehia, paatonen patarania."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mit enemmin, vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vielki vhisen!
Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntmss,
meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa,
synveet syventmss, lampiveet on laskemassa,
met myllerittmss, louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesn kuuentena, seitsemnten urosna
tt maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pielt pistmss, taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa, taivoa thittmss."
Sanoi vanha Vinminen: "Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nhty, kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin,
synveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin,
met mylleritettihin, louhet luotihin kokohon.
"Eik lie sinua nhty, ei lie nhty eik kuultu
tt maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pielt pistettiss, taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa, taivoa thitettiss."
Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mielt, kysyn mielt miekaltani.
Oi on vanha Vinminen, laulaja laveasuinen!
Lhe miekan mittelhn, kyp kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Vinminen: "En noita pahoin pelnne
miekkojasi, mielisi, tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki lhe en miekan mittelhn
sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka."
Siin nuori Joukahainen murti suuta, vnti pt,
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei ky miekan mittelhn, lhe ei kalvan
katselohon,
sen min siaksi laulan, alakrsksi asetan.
Panen semmoiset urohot sen sikli, tuon tkli,
sorran sontatunkiohon, lvn nurkkahan nutistan."
Siit suuttui Vinminen, siit suuttui ja hpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset
eik pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat
tll inhalla ill, katovalla kannikalla.
Lauloi vanha Vinminen: jrvet likkyi, maa jrisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon lnkilihin, raiat rahkehen nenhn.
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipn hevosen kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siit jousen kirjavarren kaariksi vesien plle,
siit nuolensa sulitut havukoiksi kiitviksi,
siit koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen pst pilven pystyp kokaksi;
lauloi kintahat kest umpilammin lumpehiksi,
siit haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vylt ussakan utuisen halki taivahan thiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivist,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon kera vanhan Vinmisen.
Jaksoitteli jalkoansa: eip jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenk.
Siit nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,
lylemmksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Vinminen, tietj in-ikuinen!
Pyrryt pyht sanasi, peryt lausehesi!
Pst tst plkhst, tst seikasta selit!
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat."
Sanoi vanha Vinminen: "Niin mit minullen annat,
jos pyrrn pyht sanani, perytn lauseheni,
pstn siit plkhst, siit seikasta selitn?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista; yks' on lymhn rive,
toinen tarkka ammunnalle. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi! On noita itsellniki
joka sein seisoteltu, joka vaarnanen varottu:
miehitt metsss kyvt, urohitta ulkotill."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepe,
toinen paljo kannattava. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "Enp' on huoli pursistasi,
venehistsi valita! On noita itsellniki
joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu,
mik tuulella tukeva, mik vastasn menij."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi! On noita itsellniki
joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu:
vesi selv selkluilla, rasvalampi lautasilla."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Vinminen!
Pyrryt pyht sanasi, peryt lausehesi!
Annan kultia kyprin, hope'ita huovan tyen,
isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta."
Sanoi vanha Vinminen: "En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi! On noita itsellniki
joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu:
ne on kullat kuun-ikuiset, pivn-polviset hopeat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Vinminen!
Pst tst plkhst, tst seikasta selit!
Annan aumani kotoiset, heitn hietapeltoseni
oman pni pstimeksi, itseni lunastimeksi."
Sanoi vanha Vinminen: "En halaja aumojasi,
herj, hietapeltojasi! On noita itsellniki,
peltoja joka perll, aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma.
Siit nuori Joukahainen toki viimein tuskastui,
kun oli leuan liettehess, parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perss.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Vinminen,
tietj in-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,
heit viel heikko henki, laske tlt pois minua!
Virta jo jalkoa vetvi, hiekka silmi hiovi.
"Kun pyrrt pyht sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijksi, lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan, mesileivn leipojaksi."
Siit vanha Vinminen ihastui ikihyvksi,
kun sai neion Joukahaisen vanhan pivns varaksi.
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki:
pyrti pois pyht sanansa, perin laski lausehensa.
Psi nuori Joukahainen, psi leuan liettehest,
parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivest,
reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta.
Kohoeli korjahansa, reutoihe rekosehensa;
lksi mielell pahalla, symell synkell
luoksi armahan emonsa, tyk valtavanhempansa.
Ajoa karittelevi. Ajoi kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekens, aisat poikki portahasen.
Alkoi iti arvaella, isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi, tahallasi aisan taitoit!
Mitp kummasti kuletki, tulet tuhmasti kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen itke vetistelevi
alla pin, pahoilla mielin, kaiken kallella kyprin
sek huulin hyypynyisin, nenn suulle langennuisen.
Emo enntti kysy, vaivan nhnyt vaaitella:
"Mit itket, poikueni, nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin, nenn suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani!
Jo on syyt syntynynn, taikoja tapahtununna,
syyt kyllin itkeni, taikoja nureksiani!
Tuot' itken tmn ikni, puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen
Vinmiselle varaksi, laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle."
Emo kahta kmmentns hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi: "El itke, poikueni!
Ei ole itkettvi, suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikni, puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miest, rotuhuni rohkeata,
vvykseni Vinmist, laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui.
Itki pivn, itki toisen poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan: "Mit itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytr sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani!
Itkenp min jotaki: itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta,
jos ne pienn peitethn, katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikni itken, tuota pivn armautta,
suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jttminen, lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytlle, lausui vanhin lapsellensa:
"Mene, huima, huolinesi, epkelpo, itkuinesi!
Ei ole syyt synkisty, aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan piv muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla, veikkosi verjn suulla.
Mys on marjoja mell, ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen ilmassa etempnki,
ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla."
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsins, laulelevi, taitelevi.
Lauloi pivt pksytysten, yhytysten yt saneli
muinaisia muisteloita, noita syntyj syvi,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmrr yhet urohot
tll inhalla ill, katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierhtvt
Vinmisen laulannasta, urohon osoannasta.
Viestit vierhti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Se kvi kylss kerran; kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla,
kuin mit itseki tiesi, oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti
Vinmist laulajaksi paremmaksi itsens.
Jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa.
Lhteksens kkesi, tullaksensa toivotteli
noille Vinln tuville kera Vinn voitteloille.
Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epsi
lhtemst Vinlhn kera Vinn voitteloille:
"Siell silma lauletahan, lauletahan, lausitahan
suin lumehen, pin vitihin, kourin ilmahan kovahan,
ksin kntymttmksi, jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori Joukahainen: "Hyvp isoni tieto,
emoni siti parempi, oma tietoni ylinn.
Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetit,
itse laulan laulajani, sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengt, puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan plle, kiviharkon hartioille,
kivihintahat ktehen, phn paatisen kyprn."
Siit lksi, ei totellut. Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski, skeni srivarret;
valjasti tulisen ruunan korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Lksi virkku vieremhn, hevonen helettmhn.
Ajoa suhuttelevi. Ajoi pivn, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki. Jo pivn kolmantena
ptyi Vinln ahoille, Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
oli teittens ajaja, matkojensa mittelij
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen, ajoi tiell vastatusten:
tarttui aisa aisan phn, rahe rahkehen takistui,
lnget puuttui lnkilihin, vemmel vempelen nenhn.
Siit siin seisotahan, seisotahan, mietithn...
vesi vuoti vempelest, usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Vinminen: "Kuit' olet sin sukua,
kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti?
Sret lnget lnkpuiset, vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi, rmksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sin sukua, kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha Vinminen jo tuossa nimittelihe.
Sai siit sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen,
veite syrjhn vhisen! Sie olet nuorempi minua."
Silloin nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vh on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi,
sep' on tiell seisokahan, toinen tielt siirtykhn.
Lienet vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan,
mies on miest oppimahan, toinen toista voittamahan!"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitp minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt nill yksill ahoilla,
kotipellon pientarilla kuunnellut kotikke.
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:
mit sie enint tiet, yli muien ymmrtelet?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Tienp min jotaki!
Sen on tien selvllehen, tajuelen tarkoillehen:
reppn on liki lakea, liki lieska kiukoata.
"Hyv on hylkehen ele, ve'en koiran viehkuroia:
luotansa lohia sypi, sivultansa siikasia.
"Siiall' on silet pellot, lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla sll.
Ahven arka, kyrmyniska sykysyt syvill uipi,
kest kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
"Kun ei tuosta kyllin liene, viel tien muunki tieon,
arvoan yhen asian: pohjola porolla kynti,
etel emhevolla, takalappi tarvahalla.
Tien puut Pisan mell, hongat Hornan kalliolla:
pitkt on puut Pisan mell, hongat Hornan kalliolla.
"Kolme on koskea kovoa, kolme jrve jaloa,
kolme vuorta korkeata tmn ilman kannen alla:
Hmehess' on Hllpyr, Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta, yli kynytt Imatran."
Sanoi vanha Vinminen: "Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon eik miehen naisekkahan!
Sano syntyj syvi, asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tien m tiaisen synnyn, tien linnuksi tiaisen,
kyyn vihern krmeheksi, kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tien raukeaksi, mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista, Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty, tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.
"Mts on mrk maita vanhin, paju puita ensimminen,
hongan juuri huonehia, paatonen patarania."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mit enemmin, vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Muistan vielki vhisen!
Muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntmss,
meren kolkot kuokkimassa, kalahauat kaivamassa,
synveet syventmss, lampiveet on laskemassa,
met myllerittmss, louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesn kuuentena, seitsemnten urosna
tt maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pielt pistmss, taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa, taivoa thittmss."
Sanoi vanha Vinminen: "Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nhty, kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin, kalahauat kaivettihin,
synveet syvennettihin, lampiveet on laskettihin,
met mylleritettihin, louhet luotihin kokohon.
"Eik lie sinua nhty, ei lie nhty eik kuultu
tt maata saataessa, ilmoa suettaessa,
ilman pielt pistettiss, taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa, aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa, taivoa thitettiss."
Se on nuori Joukahainen tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mielt, kysyn mielt miekaltani.
Oi on vanha Vinminen, laulaja laveasuinen!
Lhe miekan mittelhn, kyp kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Vinminen: "En noita pahoin pelnne
miekkojasi, mielisi, tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki lhe en miekan mittelhn
sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka."
Siin nuori Joukahainen murti suuta, vnti pt,
murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei ky miekan mittelhn, lhe ei kalvan
katselohon,
sen min siaksi laulan, alakrsksi asetan.
Panen semmoiset urohot sen sikli, tuon tkli,
sorran sontatunkiohon, lvn nurkkahan nutistan."
Siit suuttui Vinminen, siit suuttui ja hpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset
eik pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat
tll inhalla ill, katovalla kannikalla.
Lauloi vanha Vinminen: jrvet likkyi, maa jrisi,
vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon lnkilihin, raiat rahkehen nenhn.
Lauloi korjan kultalaian: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipn hevosen kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siit jousen kirjavarren kaariksi vesien plle,
siit nuolensa sulitut havukoiksi kiitviksi,
siit koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen pst pilven pystyp kokaksi;
lauloi kintahat kest umpilammin lumpehiksi,
siit haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vylt ussakan utuisen halki taivahan thiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivist,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon kera vanhan Vinmisen.
Jaksoitteli jalkoansa: eip jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti: siin' oli kivinen kenk.
Siit nuoren Joukahaisen jopa tuskaksi tulevi,
lylemmksi lankeavi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Vinminen, tietj in-ikuinen!
Pyrryt pyht sanasi, peryt lausehesi!
Pst tst plkhst, tst seikasta selit!
Panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat."
Sanoi vanha Vinminen: "Niin mit minullen annat,
jos pyrrn pyht sanani, perytn lauseheni,
pstn siit plkhst, siit seikasta selitn?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista; yks' on lymhn rive,
toinen tarkka ammunnalle. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi! On noita itsellniki
joka sein seisoteltu, joka vaarnanen varottu:
miehitt metsss kyvt, urohitta ulkotill."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa; yks' on kiistassa kepe,
toinen paljo kannattava. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "Enp' on huoli pursistasi,
venehistsi valita! On noita itsellniki
joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu,
mik tuulella tukeva, mik vastasn menij."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa; yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille. Ota niist jompikumpi!"
Sanoi vanha Vinminen: "En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi! On noita itsellniki
joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu:
vesi selv selkluilla, rasvalampi lautasilla."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Vinminen!
Pyrryt pyht sanasi, peryt lausehesi!
Annan kultia kyprin, hope'ita huovan tyen,
isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta."
Sanoi vanha Vinminen: "En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi! On noita itsellniki
joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu:
ne on kullat kuun-ikuiset, pivn-polviset hopeat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi siitki syvemm.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Vinminen!
Pst tst plkhst, tst seikasta selit!
Annan aumani kotoiset, heitn hietapeltoseni
oman pni pstimeksi, itseni lunastimeksi."
Sanoi vanha Vinminen: "En halaja aumojasi,
herj, hietapeltojasi! On noita itsellniki,
peltoja joka perll, aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi ainakin alemma.
Siit nuori Joukahainen toki viimein tuskastui,
kun oli leuan liettehess, parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa, hampahin haon perss.
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on viisas Vinminen,
tietj in-ikuinen! Laula jo laulusi takaisin,
heit viel heikko henki, laske tlt pois minua!
Virta jo jalkoa vetvi, hiekka silmi hiovi.
"Kun pyrrt pyht sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijksi, lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan, mesileivn leipojaksi."
Siit vanha Vinminen ihastui ikihyvksi,
kun sai neion Joukahaisen vanhan pivns varaksi.
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen, lauloi kotvan kolmannenki:
pyrti pois pyht sanansa, perin laski lausehensa.
Psi nuori Joukahainen, psi leuan liettehest,
parran paikasta pahasta, hevonen kosken kivest,
reki rannalta haosta, ruoska rannan ruokosesta.
Kohoeli korjahansa, reutoihe rekosehensa;
lksi mielell pahalla, symell synkell
luoksi armahan emonsa, tyk valtavanhempansa.
Ajoa karittelevi. Ajoi kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekens, aisat poikki portahasen.
Alkoi iti arvaella, isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi, tahallasi aisan taitoit!
Mitp kummasti kuletki, tulet tuhmasti kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen itke vetistelevi
alla pin, pahoilla mielin, kaiken kallella kyprin
sek huulin hyypynyisin, nenn suulle langennuisen.
Emo enntti kysy, vaivan nhnyt vaaitella:
"Mit itket, poikueni, nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin, nenn suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo, kantajani!
Jo on syyt syntynynn, taikoja tapahtununna,
syyt kyllin itkeni, taikoja nureksiani!
Tuot' itken tmn ikni, puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen
Vinmiselle varaksi, laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle."
Emo kahta kmmentns hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi: "El itke, poikueni!
Ei ole itkettvi, suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikni, puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miest, rotuhuni rohkeata,
vvykseni Vinmist, laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui.
Itki pivn, itki toisen poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan: "Mit itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytr sanoiksi virkki: "Oi emoni, kantajani!
Itkenp min jotaki: itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta,
jos ne pienn peitethn, katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikni itken, tuota pivn armautta,
suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jttminen, lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytlle, lausui vanhin lapsellensa:
"Mene, huima, huolinesi, epkelpo, itkuinesi!
Ei ole syyt synkisty, aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan piv muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla, veikkosi verjn suulla.
Mys on marjoja mell, ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen ilmassa etempnki,
ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla."
