Kolmasneljatta Runo
Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evst,
ajoi lehmt suota myten, itse kangasta kapusi.
Sanan virkki vieressns, kertoeli kyessns:
"Voi min poloinen poika, voi poika polon-alainen!
Jo min johonki jou'uin, jou'uin joutavan jlille,
hrn hnnn paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi,
joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!"
Istui maahan mtthlle, ptyi pivn rintehesen.
Siin virkki virsissns, lauluissansa noin lateli:
"Paistapa, Jumalan piv, Herran kehr, hellittele
sepon karjan kaitsijalle, emnnllen ensinkn!
Emnt hyvin elvi, vehnsi viiltelevi,
piirosia pistelevi, voita plle vuolaisevi.
Paimen parka kuivan leivn, kuivan kuoren kurskuttavi,
kauraisen kavertelevi, lementtisen leikkoavi,
olkisen ojentelevi, petisen peiputtavi,
veen lepill liukkoavi mrn mtthn nenst.
"Mene, piv, viere, vehn, alene, Jumalan aika!
Kule, piv, kuusikolle, viere, vehn, vitsiklle,
karkoa katajikolle, lenn leppien tasalle!
Pst paimenta kotihin voivatia vuolemahan,
rieskoa repisemhn, kakkaroita kavamahan!"
Silloin Ilmarin emnt, paimenen pajattaessa,
Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa,
itse rieskansa revisnyt, kakkaransa kaivaellut;
keittnyt vetisen vellin, kylmn kaalin Kullervolle,
jos' oli rakki rasvan synyt, Musti murkinan pitnyt,
Merkki synyt mielin mrin, Halli haukannut halunsa.
Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta:
"Jos oisi aika orjan sy, isottoman illastella."
Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkn pivn plle.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia,
aika ruoalle ruveta, evhi etsiskell."
Ajoi lehmns levolle, karjan maata kankahalle;
itse istui mtthlle, vihannalle turpehelle.
Laski laukkunsa selst, otti leivn laukustansa,
katselevi, kntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Moni on kakku plt kaunis, kuorelta kovin sile,
vaan on silkkoa sisss, akanoita alla kuoren."
Veti veitsens tupesta leivn leikkaellaksensa:
veitsi vierhti kivehen, kasahutti kalliohon;
ter vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta.
Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttns,
itse ptyi itkemhn. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta,
isn saamoa eloa, vanhemman varustamata;
senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon,
leiphn pahan emnnn, pahan vaimon paistamahan!
"Mill nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan,
akan ilken evht, pahan porton paistannaiset?"
Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui:
"Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika!
Mit' olet mielell pahalla, symell synkell?
Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta,
aja suolle sontareiet, lehmt liejuhun levit
puolen suurille susille, toisen korven kontioille!
"Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen!
Suet pist Pienikiksi, karhut Kyytksi kyhise,
aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle!
Sill maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset."
Kullervo, kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veist,
viel itkenet itseki, itket lypsylehmisi."
Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan;
sorti suohon lehmkarjan, hrt murtohon murenti
puoliksi susien sy, puolen korven kontioille.
Suet lausui lehmsiksi, karhut karjaksi rakenti,
mink pisti Pienikiksi, kunka Kyytksi kyhisi.
Lonkui piv lounahasen, kiertyi keski-illoillensa,
kulki kuusikon tasalle, lenti lehmslypsykselle.
Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika,
ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle.
Viel neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli:
"Repise emnnn reisi, pure puoli pohkeata,
kun tulevi katsomahan, lyykistikse lypsmhn!"
Teki luikun lehmn luista, hrn sarvesta helinn,
torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterest.
Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa
kolmasti kotimell, kuuesti kujosten suussa.
Tuop' on Ilmarin emnt, sepon akka, selv nainen,
viikon maiotta virovi, ksvoitta kellettvi.
Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi!
Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut,
kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi,
puhki korvani puhuvi, lpi pni lylentvi?"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehest.
Jo nyt on karjasi kujalla, lehmt lvpellon pss;
saaospa savun panohon, kys lehmt lypsmhn!"
Sep Ilmarin emnt kski muorin lypsmhn:
"Kyp, muori, lypsmhn, raavahat rakentamahan!
Enp itse ennttisi taikinan alustehelta."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ainapa hyvt emnnt, taitavat taloiset vaimot
itse ennen lehmt lypsi, itse raavahat rakenti."
Siit Ilmarin emnt sai itse savupanolle,
tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa,
silmeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Karja on kaunihin nkinen, siivatat silekarvat,
kaikki ilveksen iholla, metsn uuhen untuvalla,
tuntuvilla tummelilla, nnnill nphyvill."
Lyhmistihe lypsmhn, heittihe heruttamahan.
Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti:
susi plle suimastaikse, karhu plle kuopaiseikse.
Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet,
puri puolen pohkeata, katkoi kannan sriluusta.
Kullervo, Kalervon poika, sill kosti piian pilkan,
piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi.
Ilmarin iso emnt itse loihe itkemhn,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit s, paimo parka!
Ajoit kotiot kotihin, suet suurille pihoille!"
Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli:
"Pahoin tein m, paimen parka, et hyvin, emnt parka!
Leivoit sie kivisen leivn, kakun paistoit kallioisen:
ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon
ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!"
Sanoi Ilmarin emnt: "Oi sie paimo, armas paimo!
Mystytp miettehesi, perin lausu lausehesi,
pst suen suutehista, karhun kynnest kavista!
Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen,
sytn voilla, vehnsill,rieskamaitosilla;
vuoen sytn raatamatta, toisen tylle tyntmtt.
"Kun et jou'u pstmhn, ky pian kerittmhn,
kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet!
Sija on maassa mennehill, kalmassa kaonneihilla,
maata mahtavaisimmanki, leve'immnki levt."
ajoi lehmt suota myten, itse kangasta kapusi.
Sanan virkki vieressns, kertoeli kyessns:
"Voi min poloinen poika, voi poika polon-alainen!
Jo min johonki jou'uin, jou'uin joutavan jlille,
hrn hnnn paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi,
joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!"
Istui maahan mtthlle, ptyi pivn rintehesen.
Siin virkki virsissns, lauluissansa noin lateli:
"Paistapa, Jumalan piv, Herran kehr, hellittele
sepon karjan kaitsijalle, emnnllen ensinkn!
Emnt hyvin elvi, vehnsi viiltelevi,
piirosia pistelevi, voita plle vuolaisevi.
Paimen parka kuivan leivn, kuivan kuoren kurskuttavi,
kauraisen kavertelevi, lementtisen leikkoavi,
olkisen ojentelevi, petisen peiputtavi,
veen lepill liukkoavi mrn mtthn nenst.
"Mene, piv, viere, vehn, alene, Jumalan aika!
Kule, piv, kuusikolle, viere, vehn, vitsiklle,
karkoa katajikolle, lenn leppien tasalle!
Pst paimenta kotihin voivatia vuolemahan,
rieskoa repisemhn, kakkaroita kavamahan!"
Silloin Ilmarin emnt, paimenen pajattaessa,
Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa,
itse rieskansa revisnyt, kakkaransa kaivaellut;
keittnyt vetisen vellin, kylmn kaalin Kullervolle,
jos' oli rakki rasvan synyt, Musti murkinan pitnyt,
Merkki synyt mielin mrin, Halli haukannut halunsa.
Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta:
"Jos oisi aika orjan sy, isottoman illastella."
Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkn pivn plle.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia,
aika ruoalle ruveta, evhi etsiskell."
Ajoi lehmns levolle, karjan maata kankahalle;
itse istui mtthlle, vihannalle turpehelle.
Laski laukkunsa selst, otti leivn laukustansa,
katselevi, kntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Moni on kakku plt kaunis, kuorelta kovin sile,
vaan on silkkoa sisss, akanoita alla kuoren."
Veti veitsens tupesta leivn leikkaellaksensa:
veitsi vierhti kivehen, kasahutti kalliohon;
ter vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta.
Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttns,
itse ptyi itkemhn. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta,
isn saamoa eloa, vanhemman varustamata;
senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon,
leiphn pahan emnnn, pahan vaimon paistamahan!
"Mill nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan,
akan ilken evht, pahan porton paistannaiset?"
Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui:
"Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika!
Mit' olet mielell pahalla, symell synkell?
Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta,
aja suolle sontareiet, lehmt liejuhun levit
puolen suurille susille, toisen korven kontioille!
"Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen!
Suet pist Pienikiksi, karhut Kyytksi kyhise,
aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle!
Sill maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset."
Kullervo, kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veist,
viel itkenet itseki, itket lypsylehmisi."
Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan;
sorti suohon lehmkarjan, hrt murtohon murenti
puoliksi susien sy, puolen korven kontioille.
Suet lausui lehmsiksi, karhut karjaksi rakenti,
mink pisti Pienikiksi, kunka Kyytksi kyhisi.
Lonkui piv lounahasen, kiertyi keski-illoillensa,
kulki kuusikon tasalle, lenti lehmslypsykselle.
Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika,
ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle.
Viel neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli:
"Repise emnnn reisi, pure puoli pohkeata,
kun tulevi katsomahan, lyykistikse lypsmhn!"
Teki luikun lehmn luista, hrn sarvesta helinn,
torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterest.
Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa
kolmasti kotimell, kuuesti kujosten suussa.
Tuop' on Ilmarin emnt, sepon akka, selv nainen,
viikon maiotta virovi, ksvoitta kellettvi.
Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi!
Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut,
kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi,
puhki korvani puhuvi, lpi pni lylentvi?"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehest.
Jo nyt on karjasi kujalla, lehmt lvpellon pss;
saaospa savun panohon, kys lehmt lypsmhn!"
Sep Ilmarin emnt kski muorin lypsmhn:
"Kyp, muori, lypsmhn, raavahat rakentamahan!
Enp itse ennttisi taikinan alustehelta."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ainapa hyvt emnnt, taitavat taloiset vaimot
itse ennen lehmt lypsi, itse raavahat rakenti."
Siit Ilmarin emnt sai itse savupanolle,
tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa,
silmeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Karja on kaunihin nkinen, siivatat silekarvat,
kaikki ilveksen iholla, metsn uuhen untuvalla,
tuntuvilla tummelilla, nnnill nphyvill."
Lyhmistihe lypsmhn, heittihe heruttamahan.
Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti:
susi plle suimastaikse, karhu plle kuopaiseikse.
Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet,
puri puolen pohkeata, katkoi kannan sriluusta.
Kullervo, Kalervon poika, sill kosti piian pilkan,
piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi.
Ilmarin iso emnt itse loihe itkemhn,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit s, paimo parka!
Ajoit kotiot kotihin, suet suurille pihoille!"
Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli:
"Pahoin tein m, paimen parka, et hyvin, emnt parka!
Leivoit sie kivisen leivn, kakun paistoit kallioisen:
ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon
ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!"
Sanoi Ilmarin emnt: "Oi sie paimo, armas paimo!
Mystytp miettehesi, perin lausu lausehesi,
pst suen suutehista, karhun kynnest kavista!
Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen,
sytn voilla, vehnsill,rieskamaitosilla;
vuoen sytn raatamatta, toisen tylle tyntmtt.
"Kun et jou'u pstmhn, ky pian kerittmhn,
kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi."
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet!
Sija on maassa mennehill, kalmassa kaonneihilla,
maata mahtavaisimmanki, leve'immnki levt."
