Kolmasviidetta Runo
Louhi, Pohjolan emnt, kutsui Pohjolan kokohon.
Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa;
rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen.
Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot,
kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi:
sata miest miekallista, tuhat jousella urosta.
Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi;
nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin,
kuin on pitkn pilven longan, pilven tnkn taivahalla.
Siit lksi laskemahan, sek lksi jotta joutui
sampoa tapoamahan venehest Vinmisen.
Vaka vanha Vinminen laskevi sinist merta.
Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perst:
"Oi sie lieto Lemmin poika, yliminen ystvni!
Nouse purjepuun nenhn, vaatevarpahan ravaha!
Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas,
onko selvt ilman rannat, onko selvt vai sekavat!"
Tuopa lieto Lemminkinen, poika, vetikk verev,
hyvin krks kskemtt, kehumattaki kepe,
nousi purjepuun nenhn, vaatevarpahan ravahti.
Katsoi it, katsoi lnnet, katsoi luotehet, etelt,
katsoi poikki Pohjan rannan. Siit tuon sanoiksi virkki:
"Selvn etinen ilma, taakea takainen taivas:
pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Vinminen: "Jo vainen valehteletki!
Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekn:
se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla:
"Saari kaukoa nkyvi, ethlt haamottavi;
havukoita haavat tynn, koivut kirjokoppeloita."
Sanoi vanha Vinminen: "Jo vainen valehtelitki!
Havukoita ei ne olle eik kirjokoppeloita:
ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!"
Se on lieto Lemminkinen katsoi kerran kolmannenki.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi!
Sata on miest soutimilla, tuhat ilman istumassa!"
Silloin vanha Vinminen jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen,
soua, lieto Lemminkinen, soutakatte, kaikki kansa,
jotta juoksisi venonen, pursi eest ennttisi!"
Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkinen,
souti kansa kaikenlainen. Lyllyivt melat lylyiset,
hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi;
nen hyrski hylkehen, per koskena kohisi,
vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.
Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivt:
eip matka eistykn, ei pakene puinen pursi
eest purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen.
Silloin vanha Vinminen jo tunsi tuhon tulevan,
htpivn plle saavan. Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin ele. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Viel m tuohon mutkan muistan, keksin kummoa
vhisen."
Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa.
Otti piit pikkuruisen, tauloa taki vhisen;
ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon,
johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella
meren myrskyn hiertimess, lainehen rapa'imessa!"
Se siit kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen,
ithn pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi:
jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti.
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli;
mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat
noiksi tuulen vietviksi, ahavan ajeltaviksi.
Louhi, Pohjolan emnt, jaloin juoksevi vetehen,
lksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan.
Ei ota vene ylet eik pursi liikahella:
kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla.
Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Miks neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?"
Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta.
Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa:
nep kynsiksi kyhsi, kohenteli kouriksensa;
puolen purtta srkynytt: senp allensa asetti;
laiat siiviksi sivalti, perpuikon purstoksensa;
sata miest siiven alle, tuhat purston tutkaimehen,
sata miest miekallista, tuhat ampujaurosta.
Levitikse lentmhn, kokkona kohotteleikse.
Lente lekuttelevi tavoitellen Vinmist:
siipi pilvi sipaisi, toinen vett vieprahteli.
Veen emonen, vaimo kaunis, hnp tuon sanoiksi virkki:
"Oi on vanha Vinminen! Knn pt pivn alta,
luo'os silmt luotehesen, katso taaksesi vhisen!"
Vaka vanha Vinminen knti pt pivn alta,
luopi silmt luotehesen, katsoi taaksensa vhisen:
jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi,
harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta!
Yllttvi Vinmisen. Lenti purjepuun nenhn,
vaatevarpahan rapasi, phn pielen seisotaikse:
oli pursi pin pu'ota, laiva laioin kallistua.
Siin seppo Ilmarinen heitikse Jumalahansa,
Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla:
"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,
ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi
Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta!
"Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen!
Tuo mulle tulinen turkki, plleni panuinen paita,
jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin,
ettei p pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi
rauan kirkkahan kisassa, tern tuiman tutkaimessa!"
Itse vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emnt! Joko saat jaolle sammon
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emnt: "En lhe jakohon sammon
sinun kanssasi, katala, kerallasi, Vinminen!"
Itse sampoa tavoitti venehest Vinmisen.
Siin lieto Lemminkinen miekan vyltns vetisi,
tempasi tervn rauan vasemmalta puoleltansa;
kokon kourille kokevi, rpylille rimilivi.
Iski lieto Lemminkinen, sek iski jotta lausui:
"Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot
urohot,
sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynn nenst!"
Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenst:
"Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala!
Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi:
sanoit et kyvsi sotoa kuunna, kymmenn kesn
kullankana tarpehella, hopeankana halulla!"
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi.
Jo veti melan merest, tammen lastun lainehesta:
sill kalhaisi kavetta, iski kynsi kokolta:
muut kynnet meni muruiksi, ji yksi sakarisormi.
Pojat siivilt putosi, melskahti merehen miehet,
sata miest siiven alta, tuhat purstolta urosta.
Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille,
kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava.
Siit sampoa tavoitti sormella nimettmll.
Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen
punapurren laitimelta keskelle meren sinisen:
siin sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi.
Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja
alle vienojen vesien, plle mustien murien;
ne jivt ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi.
Siitp' ei sin ikn, kuuna kullan valkeana
vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.
Jip toisia muruja, pienempisi paloja
sellle meren sinisen, meren laajan lainehille,
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
Niit tuuli tuuitteli, meren likk likytteli
selll meren sinisen, meren laajan lainehilla.
Tuuli maalle tynnytteli, aalto rannallen ajeli.
Vaka vanha Vinminen nki tyrskyn tyntelevn,
hyrskyn maalle hylkevn, aallon rannallen ajavan
noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita.
Hn tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen siki, alku onnen ainiaisen,
tuosta kynt, tuosta kylv, tuosta kasvu kaikenlainen!
Tuosta kuu kumottamahan, onnen piv paistamahan
Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!"
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viel m tuohon mutkan muistan, mutkan muistan,
keinon keksin
kynnllesi, kylvllesi, karjoillesi, kasvuillesi,
kuillesi kumottaville, pivillesi paistaville:
tungen kuuhuen kivehen, pivn ktken kalliohon;
annan pakkasen palella, vilun ilman viivytell
kyntjsi, kylvjsi, elojasi, toukojasi;
saatan rautaisen rakehen, terksisen tellittelen
halmehillesi hyville, parahille pelloillesi.
Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta
ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan,
karjojasi kaatamahan, lehmi levittmhn.
Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken,
ettei kuulla kuun ikn maailmassa mainittavan."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei minua laula lappi eik tunge turjalainen!
Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen,
ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen pss.
"Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani,
saa se toukat touoistani, viholliset viljastani,
tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta,
orahia ottamasta, viljoa vihoamasta.
"Sin, Pohjolan emnt, tunge turmiot kivehen,
pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse,
el kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana!
"Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytell
omia orahiasi, kylvmisi jyvi!
Sa'a rauaista raetta, terksist telkyttele
oman auran kntmille, Pohjan peltojen perille!
"Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa,
korvesta koverakoura, havun alta harvahammas
Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan kytville!"
Siit Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni:
eloni meni merehen, sampo srkyi lainehisin!"
Lksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen.
Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin;
veip kuitenki vhisen sormella nimettmll:
kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan.
Siit' on polo Pohjolassa, elo leivtin Lapissa.
Vaka vanha Vinminen itse maalle mentyns
lyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita
rannalta merelliselt, hienoiselta hietiklt.
Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen,
kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan
olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleksemme, kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!
"Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,
miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista!
Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita!
"Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna,
aina yllisn tukena, pivllisn vartijana,
vihoin pivn paistamatta, vihoin kuun kumottamatta,
vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen,
pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta!
"Aita rautainen rakenna, kivilinna liitttele
ympri minun eloni, kahen puolen kansoani,
maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti,
asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni,
jottei liika liioin sisi, vastus viljalta vitaisi
sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana!"
isaiah chapter 1| isaiah chapter 1