Kuudes Runo
Vaka vanha Vinminen lhteksens kkesi
tuonne kylmhn kylhn, pimehn Pohjolahan.
Otti olkisen orihin, hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun, pitsens hopean phn:
itse istuvi sellle, lihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi, matkoansa mittelevi
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
Ajoi Vinln ahoja, Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui, koti jpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren sellle, ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta, vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa, ylen kauaista kaetta
kera vanhan Vinmisen, plle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti, vaskesta seln valavi;
noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli.
Mist siihen nauhan saapi, kusta jntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista, Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi, jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin nkinen, jousi jonki maksavainen:
hevonen selll seisoi, varsa juoksi vartta myten,
kapo kaarella makasi, jn jntimen sijassa.
Vuoli piili pinosen, kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi, pt tekevi tervaksesta.
Mink saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi
pskyn pienill sulilla, varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa, puretteli piilins
maon mustissa mujuissa, krmehen khyveriss.
Sai vasamat valmihiksi, jousen jnniteltvksi.
Siit vuotti Vinmist, saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipivn.
Viikon vuotti Vinmist, viikon vuotti, ei vsynyt,
istuellen ikkunoissa, valvoen vajojen piss,
kuunnellen kujan perll, vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selss, hyv kaari kainalossa.
Vuotteli ulompanaki, talon toisen tuolla puolla:
nenss tulisen niemen, tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen kosken, pyhn virran viertimell.
Niin pivn muutamana, huomenna moniahana
loi silmns luotehelle, knti pt pivn alle;
keksi mustasen merell, sinervisen lainehilla:
"Onko se iss pilvi, pivn koite koillisessa?"
Ei ollut iss pilvi, pivn koite koillisessa:
oli vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
Tuop' on nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen,
jou'utti tulisen jousen, koppoi kaaren kaunihimman
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Enntti emo kysy, vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?"
Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan:
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan Vinmisen, lasken laulajan ikuisen
lpi symen, maksan kautta, halki hartiolihojen."
Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epsi:
"El ammu Vinmist, kaota kalevalaista!
Vin on sukua suurta: lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Vinmisen, kaataisit kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi.
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen jo vhn ajattelevi,
pikkuisen pittelevi: ksi kski ampumahan,
ksi kski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.
Virkki viimeinki sanoiksi, itse lausui, noin nimesi:
"Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot! Varsin ammun, en varanne."
Jnnitti tulisen jousen, veti vaskisen vekaran
vasten polvea vasenta, jalan alta oikeansa.
Veti viinest vasaman, sulan kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren;
tuon on juonelle asetti, liitti liinajntehelle.
Oikaisi tulisen jousen olallehen oikealle,
asetaiksen ampumahan, ampumahan Vinmist.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iske nyt, koivuinen sakara,
petjinen selk, ly's, jnne liina, lippaellos!
Min ksi alentanehe, sen nuoli ylentkhn;
min ksi ylentnehe, sen nuoli alentakohon!"
Lekahutti liipaisinta, ampui nuolen ensimisen:
se meni kovan yltse, plt pn on taivahalle,
pilvihin pirajavihin, hattaroihin pyrivihin.
Toki ampui, ei totellut. Ampui toisen nuoliansa:
se meni kovan alatse, alaisehen maa-emhn;
tahtoi maa manalle menn, hietaharju halkiella.
Ampui kohta kolmannenki: kvi kohti kolmannesti,
sapsohon sinisen hirven alta vanhan Vinmisen;
ampui olkisen orihin, hernevartisen hevosen
lpi lnkiluun lihoista, kautta kainalon vasemman.
Siit vanha Vinminen sormin suistuvi sulahan,
ksin kntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti
selst sinisen hirven, hernevartisen hevosen.
Nousi siit suuri tuuli, aalto ankara merell;
kantoi vanhan Vinmisen, uitteli ulomma maasta
noille vljille vesille, ulapoille auke'ille.
Siit nuori Joukahainen itse kielin kerskaeli:
"Et sin, vanha Vinminen, enmpi elvin silmin
sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana
astu Vinln ahoja, Kalevalan kankahia!
"Kupli nyt siell kuusi vuotta, seuro seitsemn kesytt,
karehi kaheksan vuotta noilla vljill vesill,
lake'illa lainehilla: vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemn petjpuuna, kannon plkkyn kaheksan!"
Siit pistihe sislle. Sai emo kysyneheksi:
"Joko ammuit Vinmisen, kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin Vinmisen ja kaaoin kalevalaisen,
loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen, kntyi kmmenyisillehen;
siit kyykertyi kylelle, selllehen seisottihe
meren aaltojen ajella, meren tyrskyn tyyrell."
Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sin poloinen,
kun on ammuit Vinmisen, kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!"
tuonne kylmhn kylhn, pimehn Pohjolahan.
Otti olkisen orihin, hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun, pitsens hopean phn:
itse istuvi sellle, lihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi, matkoansa mittelevi
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
Ajoi Vinln ahoja, Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui, koti jpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren sellle, ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta, vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa, ylen kauaista kaetta
kera vanhan Vinmisen, plle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti, vaskesta seln valavi;
noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli.
Mist siihen nauhan saapi, kusta jntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista, Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi, jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin nkinen, jousi jonki maksavainen:
hevonen selll seisoi, varsa juoksi vartta myten,
kapo kaarella makasi, jn jntimen sijassa.
Vuoli piili pinosen, kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi, pt tekevi tervaksesta.
Mink saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi
pskyn pienill sulilla, varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa, puretteli piilins
maon mustissa mujuissa, krmehen khyveriss.
Sai vasamat valmihiksi, jousen jnniteltvksi.
Siit vuotti Vinmist, saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipivn.
Viikon vuotti Vinmist, viikon vuotti, ei vsynyt,
istuellen ikkunoissa, valvoen vajojen piss,
kuunnellen kujan perll, vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selss, hyv kaari kainalossa.
Vuotteli ulompanaki, talon toisen tuolla puolla:
nenss tulisen niemen, tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen kosken, pyhn virran viertimell.
Niin pivn muutamana, huomenna moniahana
loi silmns luotehelle, knti pt pivn alle;
keksi mustasen merell, sinervisen lainehilla:
"Onko se iss pilvi, pivn koite koillisessa?"
Ei ollut iss pilvi, pivn koite koillisessa:
oli vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
Tuop' on nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen,
jou'utti tulisen jousen, koppoi kaaren kaunihimman
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Enntti emo kysy, vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?"
Tuop' on nuori Joukahainen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan, kaarta rauta rauahutan:
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan Vinmisen, lasken laulajan ikuisen
lpi symen, maksan kautta, halki hartiolihojen."
Emo kielti ampumasta, emo kielti ja epsi:
"El ammu Vinmist, kaota kalevalaista!
Vin on sukua suurta: lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Vinmisen, kaataisit kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi.
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen jo vhn ajattelevi,
pikkuisen pittelevi: ksi kski ampumahan,
ksi kski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.
Virkki viimeinki sanoiksi, itse lausui, noin nimesi:
"Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot! Varsin ammun, en varanne."
Jnnitti tulisen jousen, veti vaskisen vekaran
vasten polvea vasenta, jalan alta oikeansa.
Veti viinest vasaman, sulan kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman, valitsi parahan varren;
tuon on juonelle asetti, liitti liinajntehelle.
Oikaisi tulisen jousen olallehen oikealle,
asetaiksen ampumahan, ampumahan Vinmist.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Iske nyt, koivuinen sakara,
petjinen selk, ly's, jnne liina, lippaellos!
Min ksi alentanehe, sen nuoli ylentkhn;
min ksi ylentnehe, sen nuoli alentakohon!"
Lekahutti liipaisinta, ampui nuolen ensimisen:
se meni kovan yltse, plt pn on taivahalle,
pilvihin pirajavihin, hattaroihin pyrivihin.
Toki ampui, ei totellut. Ampui toisen nuoliansa:
se meni kovan alatse, alaisehen maa-emhn;
tahtoi maa manalle menn, hietaharju halkiella.
Ampui kohta kolmannenki: kvi kohti kolmannesti,
sapsohon sinisen hirven alta vanhan Vinmisen;
ampui olkisen orihin, hernevartisen hevosen
lpi lnkiluun lihoista, kautta kainalon vasemman.
Siit vanha Vinminen sormin suistuvi sulahan,
ksin kntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti
selst sinisen hirven, hernevartisen hevosen.
Nousi siit suuri tuuli, aalto ankara merell;
kantoi vanhan Vinmisen, uitteli ulomma maasta
noille vljille vesille, ulapoille auke'ille.
Siit nuori Joukahainen itse kielin kerskaeli:
"Et sin, vanha Vinminen, enmpi elvin silmin
sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana
astu Vinln ahoja, Kalevalan kankahia!
"Kupli nyt siell kuusi vuotta, seuro seitsemn kesytt,
karehi kaheksan vuotta noilla vljill vesill,
lake'illa lainehilla: vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemn petjpuuna, kannon plkkyn kaheksan!"
Siit pistihe sislle. Sai emo kysyneheksi:
"Joko ammuit Vinmisen, kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin Vinmisen ja kaaoin kalevalaisen,
loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen, kntyi kmmenyisillehen;
siit kyykertyi kylelle, selllehen seisottihe
meren aaltojen ajella, meren tyrskyn tyyrell."
Tuon emo sanoiksi virkki: "Pahoin teit sin poloinen,
kun on ammuit Vinmisen, kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman!"
