Kuudesviidetta Runo
Sai sanoma Pohjolahan, tieto kylmhn kylhn
Vinln vironneheksi, Kalevalan psneheksi
noista nostamavioista, tauista tavattomista.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viel muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan:
nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran
plle Vinln elojen, Kalevalan karjan plle."
Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta
noille Vinln ahoille, Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihs,
tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla!
Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana
ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani, lehmi levittmst."
Seppo keihyen takovi, eik pitkn, ei lyhyen,
takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi,
kontio tern kohalla, hirvi hiihti suoverossa,
varsa varrella samosi, peura potki ponnen pss.
Satoi siit uutta lunta, hiukan hienoista viti,
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jniksen.
Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:
"Mieleni minun tekevi, mieli ky Metsolassa
metsn tyttjen tykn, sinipiikojen pihoilla.
"Lhen miehist metslle, urohista ulkotille.
Ota, mets, miehiksesi, urohiksesi, Tapio!
Auta onni ottamahan, metsn kaunis kaatamahan!
"Mielikki, metsn emnt, Tellervo, Tapion vaimo!
Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi
kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen!
"Otsonen, metsn omena, mesikmmen kllerinen!
Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana, liikuta lipenn!
"Otsoseni, ainoiseni, mesikmmen, kaunoiseni!
Lyte maata mtthlle, kaunihille kalliolle,
hongat pll huojumassa, kuuset pll kuulumassa!
Siin, otso, pyrteleite, mesikmmen, knteleite,
kuni pyy pesns pll, hanhi hautomaisillansa!"
Siin vanha Vinminen kuuli koiran haukkuvaksi,
penun julki juttavaksi pikkusilmisen pihalla,
tasakrsn tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin kukkuvan kksen, lempilinnun laulelevan;
ei kki kukahakana, lempilintu laulakana:
tll' on koirani komehin, otukseni oivallisin
otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!"
Vaka vanha Vinminen siin otsosen tapasi;
steriset sngyt kaati, sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!"
Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, mesikmmen, kaunoiseni!
El suutu suottakana! En min sinua kaannut:
itse vierit vempelelt, hairahit havun sellt,
puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen.
Sykysyiset st lipet, pivt pilviset pimet.
"Metsn kultainen kknen, kaunis karva ryhetyinen!
Heit nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi,
koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi!
Lhe, kuulu, kulkemahan, metsn auvo, astumahan,
kymhn, kpekenk, sinisukka, sipsomahan
nilt pienilt pihoilta, kape'ilta kytvilt
urohoisehen vkehen, miehisehen joukkiohon!
Ei siell pahoin pi'et, ei elet kehnon lailla:
sima siell sytethn, mesi nuori juotetahan
tulevalle vierahalle, saavalle kkevlle.
"Lhe nyt tst kuin lhetki, tst pienest pesst
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
Niin s luikkaos lumella, kuni lumme lammin pll,
niin s haihaos havulla, kuni oksalla orava!"
Siit vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia
kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa.
Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus.
Virkahti vki tuvassa, kansa kaunis vieretteli:
"Kuulkottes tt kumua, salon soittajan sanoja,
kpylinnun klkytyst, metsn piian pillin nt!"
Vaka vanha Vinminen itse enntti pihalle.
Vierhti vki tuvasta, kansa kaunis lausutteli:
"Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa,
rahan armas astumassa, tenka tiet poimimassa?
Mesijnk mets antoi, ilveksen salon isnt,
koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?"
Vaka vanha Vinminen tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja;
sill laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme.
"Eik saukko ollekana, eik saukko eik ilves:
itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa,
mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremss.
Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte,
vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyktte lujahan!"
Vki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Terve, otso, tultuasi, mesikmmen, kytysi
nille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille!
"Tuota toivoin tuon ikni, katsoin kaiken kasvinaian
soivaksi Tapion torven, metsn pillin piukovaksi,
kulkevaksi metsn kullan, saavaksi salon hopean
nille pienille pihoille, kape'ille kytville.
"Toivoin kuin hyve vuotta, katsoin kuin kesn tuloa,
niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua,
neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa.
"Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla,
verjill viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa,
talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi,
tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi,
somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi.
Ajattelin aamut kaiket, pivt pssni pitelin,
miss viikon otso viipyi, salon armas aikaeli,
oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut."
Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni?
Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?"
Vki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen.
Siell' on symt suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu,
kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset;
kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin,
sore'ihin psomihin, valke'ihin vaattehisin."
Siit vanha Vinminen itse virkki, noin nimesi:
"Otsoseni, lintuseni, mesikmmen, krseni!
Viel' on maata kyksesi, kangasta kavutaksesi.
"Lhes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan,
mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremhn,
kymhn tiaisen teit, varpusen vaeltamia
alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen!
"Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi, vikoisi emnnn vilja
tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa!
"Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista
uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen!
"Metsn otsonen, omena, metsn kaunis kllerinen!
Ells piikoja peltk, kassapit kammastelko
elk vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia!
Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan
miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!"
Sanoi vanha Vinminen: "Terve tnneki, Jumala,
alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen!
Mihin nyt heitn hempuseni, lasken karvalalluseni?"
Vki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi!
Tuohon liit lintusesi, kulettele kultaisesi
petjisen pienan phn, rautaisen rahin nenhn
turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi!
"El, otso, tuosta huoli elk pane pahaksi,
jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika!
Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota
herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi."
Siit vanha Vinminen otatti otsolta turkin,
pani aitan parven phn; lihat liitti kattilahan,
kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan.
Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla,
tpittyn, tytettyn liioilla lihamuruilla;
suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata,
saatu suolat Saksanmaalta, Vienan plilt vesilt,
souttu Suolasalmen kautta, laivan plt laskettuna.
Kun oli keitto keitettyn, saatu kattilat tulelta,
jopa saalis saatettihin, kpylintu kytettihin
phn pitkn pintapyn kultaisihin kuppiloihin
simoa sirettmhn, olosia ottamahan.
Petjst' oli pyt tehty, va'it vaskesta valettu,
lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu.
Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla
metsn mieliantehia, salon kullan saalihia.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isnt,
Metsolan metinen vaimo, metsn ehtoisa emnt,
mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypr,
Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa!
Tule nyt hihin hrksesi, pitkvillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kyst sy, kyllin sy, kyllin juoa,
kyllin itsens pite, kyllin antoa kyllle."
Vki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Miss' on otso syntynynn, rahankarva kasvanunna?
Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?"
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny eik riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty, mesikmmen knnytelty
luona kuun, malossa pivn, otavaisen olkapill,
ilman impien tykn, luona luonnon tyttrien.
"Astui impi ilman rt, neiti taivahan napoa,
kvi pilven piirt myten, taivahan rajoa myten
sukassa sinertvss, kirjavassa kaplukassa,
villavakkanen kess, karvakoppa kainalossa.
Viskoi villan pn vesille, laski karvan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli,
ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen, nenhn metisen niemen.
"Mielikki, metsn emnt, Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi kuontalon vesilt, villat hienot lainehilta.
"Siit liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti
vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen ktkyehen.
Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti
oksalle olovimmalle, lehvlle leve'immlle.
"Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempens
alla kuusen kukkalatvan, alla pensen petjn.
Siin otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli
vieress metisen viian, simaisen salon sisss.
"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysm polvi, tasakrs talleroinen,
p levyt, nen nyker, karva kaunis ryhetyinen.
Ei ollut viel hampahia eik kynsi kyhtty.
"Mielikki, metsn emnt, itse tuon sanoiksi virkki:
'Kyheisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin,
kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille tille.'
"Niin otso valansa vannoi polvilla metsn emnnn,
eess julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
ei tehksens pahoa, ruveta rumille tille.
"Mielikki, metsn emnt, Tapiolan tarkka vaimo,
lksi hammasta hakuhun, kynsi kyselemhn
pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta,
jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta:
eip sielt kyntt saanut eik hammasta tavannut.
"Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni,
hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa:
ne kapo ksin tavoitti, niist kynsi kyhsi,
niit liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli.
"Siit laski lallokkinsa, ulos lempens lhetti;
pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan,
ahoviert astumahan, kangasta kapuamahan.
Kski ky kaunihisti, soreasti sorkutella,
elell ajat iloiset, kulutella kuulut pivt
suon selill, maan navoilla, kisakangasten perill,
ky kengtt kesll, sykysyll syylingitt;
asua ajat pahemmat, talvikylmt kyhmstell
tuomisen tuvan sisss, havulinnan liepehell,
kengll korean kuusen, katajikon kainalossa,
alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan.
"Sielt sain nyt saalihini, ehtin tmn erni."
Vki nuori noin sanovi, vki vanha virkkelevi:
"Mit tehen mets mieltyi, mets mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isnt, taipui ainoinen Tapio,
jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisens?
Oliko keihon keksimist eli nuolen noutamista?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvin meihin mets mieltyi, mets mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isnt, taipui ainoinen Tapio.
"Mielikki, metsn emnt, Tellervo, Tapion neiti,
metsn neiti muoto kaunis, metsn piika pikkarainen,
lksi tiet neuvomahan, rastia rakentamahan,
tien vieri viittomahan, matkoa opastamahan.
Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti
jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille.
"Sitte sinne tultuani, perillen osattuani
ei ollut keihon keksimist, ampuen ajelemista:
itse vieri vempelelt, horjahti havun sellt;
risut rikkoi rintapns, varvut vatsansa hajotti."
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni!
Pst nyt tnne pripasi, pujota puraisimesi,
heit harvat hampahasi, liit leukasi levet!
Elk pane pahaksi, jos meille mik tulisi,
luien luske, pien pauke, kova hammasten kolina!
"Jo otan nenn otsolta nenn entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta silmn silmn entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin,
joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset
leuasta terksisest rusamilla rautaisilla."
Eip toista tullutkana, ei ollut urosta tuota.
Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi
alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa.
Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Metsn otsonen, omena, metsn kaunis kllerinen!
Nyt on matka kyksesi, retki reiahellaksesi
tst pienest pesst, matalaisesta majasta
korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun.
"Lhe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan,
sivutse sikojen teist, poikki porsasten poluista
vasten varvikkomke, kohti vuorta korkeata
petjhn pensehn, honkahan havusatahan!
Hyv siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi
kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinn."
Vaka vanha Vinminen jo tuli kotihin tuolta.
Vki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli:
"Minne saatit saalihisi, kunne enntit ersi?
Lienet jlle jttnynn, uhkuhun upottanunna,
suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen."
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enp jlle jttnynn, uhkuhun upottanunna:
siin koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi;
enk suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen:
siin toukat turmeleisi, sisi mustat muurahaiset.
"Tuonne saatin saalihini, ehtin ern vhni
kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle, lehvlle leve'immlle
iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille.
"Ikenin panin ithn, silmin loin on luotehesen.
Enk aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen,
siin tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi;
enk pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan,
siat siin siirteleisi, alakrst knteleisi."
Siit vanha Vinminen laikahtihe laulamahan
illan kuulun kunniaksi, pivn ptyvn iloksi.
Sanoi vanha Vinminen, itse lausui, noin nimesi:
"Pi nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa nkisin!
Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi."
Siin lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi.
Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi:
"Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja,
nin niss ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi,
niss hiss pyylypoian, pitkvillaisen pioissa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi
urohoisessa vess, miehisess joukkiossa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven, metsn pillin piukovaksi
nill pienill pihoilla, kape'illa kartanoilla!
Pivt soisin soitettavan, illat tehtvn iloa
nill mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa."
Vinln vironneheksi, Kalevalan psneheksi
noista nostamavioista, tauista tavattomista.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viel muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan:
nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran
plle Vinln elojen, Kalevalan karjan plle."
Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta
noille Vinln ahoille, Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihs,
tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla!
Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana
ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta,
kaatamasta karjoani, lehmi levittmst."
Seppo keihyen takovi, eik pitkn, ei lyhyen,
takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi,
kontio tern kohalla, hirvi hiihti suoverossa,
varsa varrella samosi, peura potki ponnen pss.
Satoi siit uutta lunta, hiukan hienoista viti,
sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jniksen.
Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:
"Mieleni minun tekevi, mieli ky Metsolassa
metsn tyttjen tykn, sinipiikojen pihoilla.
"Lhen miehist metslle, urohista ulkotille.
Ota, mets, miehiksesi, urohiksesi, Tapio!
Auta onni ottamahan, metsn kaunis kaatamahan!
"Mielikki, metsn emnt, Tellervo, Tapion vaimo!
Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi
kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen!
"Otsonen, metsn omena, mesikmmen kllerinen!
Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana, liikuta lipenn!
"Otsoseni, ainoiseni, mesikmmen, kaunoiseni!
Lyte maata mtthlle, kaunihille kalliolle,
hongat pll huojumassa, kuuset pll kuulumassa!
Siin, otso, pyrteleite, mesikmmen, knteleite,
kuni pyy pesns pll, hanhi hautomaisillansa!"
Siin vanha Vinminen kuuli koiran haukkuvaksi,
penun julki juttavaksi pikkusilmisen pihalla,
tasakrsn tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin kukkuvan kksen, lempilinnun laulelevan;
ei kki kukahakana, lempilintu laulakana:
tll' on koirani komehin, otukseni oivallisin
otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!"
Vaka vanha Vinminen siin otsosen tapasi;
steriset sngyt kaati, sijat kultaiset kumosi.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!"
Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, mesikmmen, kaunoiseni!
El suutu suottakana! En min sinua kaannut:
itse vierit vempelelt, hairahit havun sellt,
puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen.
Sykysyiset st lipet, pivt pilviset pimet.
"Metsn kultainen kknen, kaunis karva ryhetyinen!
Heit nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi,
koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi!
Lhe, kuulu, kulkemahan, metsn auvo, astumahan,
kymhn, kpekenk, sinisukka, sipsomahan
nilt pienilt pihoilta, kape'ilta kytvilt
urohoisehen vkehen, miehisehen joukkiohon!
Ei siell pahoin pi'et, ei elet kehnon lailla:
sima siell sytethn, mesi nuori juotetahan
tulevalle vierahalle, saavalle kkevlle.
"Lhe nyt tst kuin lhetki, tst pienest pesst
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
Niin s luikkaos lumella, kuni lumme lammin pll,
niin s haihaos havulla, kuni oksalla orava!"
Siit vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia
kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa.
Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus.
Virkahti vki tuvassa, kansa kaunis vieretteli:
"Kuulkottes tt kumua, salon soittajan sanoja,
kpylinnun klkytyst, metsn piian pillin nt!"
Vaka vanha Vinminen itse enntti pihalle.
Vierhti vki tuvasta, kansa kaunis lausutteli:
"Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa,
rahan armas astumassa, tenka tiet poimimassa?
Mesijnk mets antoi, ilveksen salon isnt,
koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?"
Vaka vanha Vinminen tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja;
sill laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme.
"Eik saukko ollekana, eik saukko eik ilves:
itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa,
mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremss.
Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte,
vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyktte lujahan!"
Vki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Terve, otso, tultuasi, mesikmmen, kytysi
nille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille!
"Tuota toivoin tuon ikni, katsoin kaiken kasvinaian
soivaksi Tapion torven, metsn pillin piukovaksi,
kulkevaksi metsn kullan, saavaksi salon hopean
nille pienille pihoille, kape'ille kytville.
"Toivoin kuin hyve vuotta, katsoin kuin kesn tuloa,
niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua,
neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa.
"Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla,
verjill viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa,
talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi,
tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi,
somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi.
Ajattelin aamut kaiket, pivt pssni pitelin,
miss viikon otso viipyi, salon armas aikaeli,
oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut."
Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni?
Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?"
Vki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen.
Siell' on symt suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu,
kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset;
kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin,
sore'ihin psomihin, valke'ihin vaattehisin."
Siit vanha Vinminen itse virkki, noin nimesi:
"Otsoseni, lintuseni, mesikmmen, krseni!
Viel' on maata kyksesi, kangasta kavutaksesi.
"Lhes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan,
mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremhn,
kymhn tiaisen teit, varpusen vaeltamia
alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen!
"Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi,
pieni vilja pillastuisi, vikoisi emnnn vilja
tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa!
"Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista
uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen!
"Metsn otsonen, omena, metsn kaunis kllerinen!
Ells piikoja peltk, kassapit kammastelko
elk vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia!
Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan
miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!"
Sanoi vanha Vinminen: "Terve tnneki, Jumala,
alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen!
Mihin nyt heitn hempuseni, lasken karvalalluseni?"
Vki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi!
Tuohon liit lintusesi, kulettele kultaisesi
petjisen pienan phn, rautaisen rahin nenhn
turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi!
"El, otso, tuosta huoli elk pane pahaksi,
jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika!
Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota
herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi."
Siit vanha Vinminen otatti otsolta turkin,
pani aitan parven phn; lihat liitti kattilahan,
kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan.
Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla,
tpittyn, tytettyn liioilla lihamuruilla;
suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata,
saatu suolat Saksanmaalta, Vienan plilt vesilt,
souttu Suolasalmen kautta, laivan plt laskettuna.
Kun oli keitto keitettyn, saatu kattilat tulelta,
jopa saalis saatettihin, kpylintu kytettihin
phn pitkn pintapyn kultaisihin kuppiloihin
simoa sirettmhn, olosia ottamahan.
Petjst' oli pyt tehty, va'it vaskesta valettu,
lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu.
Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla
metsn mieliantehia, salon kullan saalihia.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isnt,
Metsolan metinen vaimo, metsn ehtoisa emnt,
mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypr,
Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa!
Tule nyt hihin hrksesi, pitkvillasi pitoihin!
Nyt on kyllin kyst sy, kyllin sy, kyllin juoa,
kyllin itsens pite, kyllin antoa kyllle."
Vki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli:
"Miss' on otso syntynynn, rahankarva kasvanunna?
Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?"
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei otso olilla synny eik riihiruumenilla!
Tuoll' on otso synnytelty, mesikmmen knnytelty
luona kuun, malossa pivn, otavaisen olkapill,
ilman impien tykn, luona luonnon tyttrien.
"Astui impi ilman rt, neiti taivahan napoa,
kvi pilven piirt myten, taivahan rajoa myten
sukassa sinertvss, kirjavassa kaplukassa,
villavakkanen kess, karvakoppa kainalossa.
Viskoi villan pn vesille, laski karvan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli,
ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli,
rannalle salon simaisen, nenhn metisen niemen.
"Mielikki, metsn emnt, Tapiolan tarkka vaimo,
koppoi kuontalon vesilt, villat hienot lainehilta.
"Siit liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti
vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen ktkyehen.
Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti
oksalle olovimmalle, lehvlle leve'immlle.
"Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempens
alla kuusen kukkalatvan, alla pensen petjn.
Siin otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli
vieress metisen viian, simaisen salon sisss.
"Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysm polvi, tasakrs talleroinen,
p levyt, nen nyker, karva kaunis ryhetyinen.
Ei ollut viel hampahia eik kynsi kyhtty.
"Mielikki, metsn emnt, itse tuon sanoiksi virkki:
'Kyheisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin,
kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille tille.'
"Niin otso valansa vannoi polvilla metsn emnnn,
eess julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
ei tehksens pahoa, ruveta rumille tille.
"Mielikki, metsn emnt, Tapiolan tarkka vaimo,
lksi hammasta hakuhun, kynsi kyselemhn
pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta,
jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta:
eip sielt kyntt saanut eik hammasta tavannut.
"Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni,
hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa:
ne kapo ksin tavoitti, niist kynsi kyhsi,
niit liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli.
"Siit laski lallokkinsa, ulos lempens lhetti;
pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan,
ahoviert astumahan, kangasta kapuamahan.
Kski ky kaunihisti, soreasti sorkutella,
elell ajat iloiset, kulutella kuulut pivt
suon selill, maan navoilla, kisakangasten perill,
ky kengtt kesll, sykysyll syylingitt;
asua ajat pahemmat, talvikylmt kyhmstell
tuomisen tuvan sisss, havulinnan liepehell,
kengll korean kuusen, katajikon kainalossa,
alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan.
"Sielt sain nyt saalihini, ehtin tmn erni."
Vki nuori noin sanovi, vki vanha virkkelevi:
"Mit tehen mets mieltyi, mets mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isnt, taipui ainoinen Tapio,
jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisens?
Oliko keihon keksimist eli nuolen noutamista?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvin meihin mets mieltyi, mets mieltyi, korpi kostui,
ihastui salon isnt, taipui ainoinen Tapio.
"Mielikki, metsn emnt, Tellervo, Tapion neiti,
metsn neiti muoto kaunis, metsn piika pikkarainen,
lksi tiet neuvomahan, rastia rakentamahan,
tien vieri viittomahan, matkoa opastamahan.
Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti
jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille.
"Sitte sinne tultuani, perillen osattuani
ei ollut keihon keksimist, ampuen ajelemista:
itse vieri vempelelt, horjahti havun sellt;
risut rikkoi rintapns, varvut vatsansa hajotti."
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni!
Pst nyt tnne pripasi, pujota puraisimesi,
heit harvat hampahasi, liit leukasi levet!
Elk pane pahaksi, jos meille mik tulisi,
luien luske, pien pauke, kova hammasten kolina!
"Jo otan nenn otsolta nenn entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta silmn silmn entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi;
en ota osattomaksi enk aivan ainoaksi.
"Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin,
joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset
leuasta terksisest rusamilla rautaisilla."
Eip toista tullutkana, ei ollut urosta tuota.
Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi
alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa.
Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Metsn otsonen, omena, metsn kaunis kllerinen!
Nyt on matka kyksesi, retki reiahellaksesi
tst pienest pesst, matalaisesta majasta
korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun.
"Lhe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan,
sivutse sikojen teist, poikki porsasten poluista
vasten varvikkomke, kohti vuorta korkeata
petjhn pensehn, honkahan havusatahan!
Hyv siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi
kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinn."
Vaka vanha Vinminen jo tuli kotihin tuolta.
Vki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli:
"Minne saatit saalihisi, kunne enntit ersi?
Lienet jlle jttnynn, uhkuhun upottanunna,
suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen."
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enp jlle jttnynn, uhkuhun upottanunna:
siin koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi;
enk suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen:
siin toukat turmeleisi, sisi mustat muurahaiset.
"Tuonne saatin saalihini, ehtin ern vhni
kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle, lehvlle leve'immlle
iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille.
"Ikenin panin ithn, silmin loin on luotehesen.
Enk aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen,
siin tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi;
enk pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan,
siat siin siirteleisi, alakrst knteleisi."
Siit vanha Vinminen laikahtihe laulamahan
illan kuulun kunniaksi, pivn ptyvn iloksi.
Sanoi vanha Vinminen, itse lausui, noin nimesi:
"Pi nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa nkisin!
Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi."
Siin lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi.
Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi:
"Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja,
nin niss ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi,
niss hiss pyylypoian, pitkvillaisen pioissa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi
urohoisessa vess, miehisess joukkiossa!
"Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
soivaksi Tapion torven, metsn pillin piukovaksi
nill pienill pihoilla, kape'illa kartanoilla!
Pivt soisin soitettavan, illat tehtvn iloa
nill mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa."
