Home > Library > Legends And Sagas > Anonymous > Finnish Kalevala > Neljaskolmatta Runo

Neljaskolmatta Runo

Jo nyt on neiti neuvottuna, morsian opastettuna.

Viel virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen:

"Sulho, viljon veikkoseni, viel veikkoa parempi,

emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi!

Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen

tst liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta!

"Kiit, sulho, onneasi hyvn saaman saamastasi!

Kun kiitt, hyvinki kiit! Hyvn sait, hyvn tapasit,

hyvn Luojasi lupasi, hyvn antoi armollinen.

Lue kiitokset isolle, emoselle viel' enemmin,

ku tuuti tytn mokoman, niin mokoman morsiamen!

"Puhas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi.

Valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi,

tytr riski rinnallasi, verevinen vieresssi,

tytr riski, riihenpuija, hempulainen heinnlyj,

pulski poukkujen pesij, varski vaatevalkaisija,

kensti rihman kehrej, karski kankahan kutoja.

"Niin sen piukki pirran ni, kuin kki mell kukkui;

niin sen suihki sukkulainen, kuin on portimo pinossa;

niin sen kmi knnhteli, kuin kpy oravan suussa.

Ei kyl sike'in maannut, linnakunta uinaellut

neien pirran pirkehelt, sukkulan surinehelta.

"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!

Tao viikate terv, vaali vartehen hyvhn,

veistele verjn suussa, kannon pss kalkuttele!

Kun tulevi pivpaiste, viep neiti nurmen plle:

net, kuin hein herskhtvi, kova hein korskahtavi,

vihvilinen viuskahtavi, suolahein suiskahtavi,

mts mythn menevi, vesan kanta katkeavi.

"Kun tulevi toinen piv, hanki suora sukkulainen,

pirran-pllinen ptev, krinlauta laaullinen,

vuoli suksekset soreat, hanki kaikki kangasneuvot!

Laita neiti kangaspuille, pirran-pllinen piohon:

sken pirta piukkoavi, kangaspuut kamahtelevi,

kuuluvi kylhn kalske, pirran pirske loitommalle.

Akat tuosta arvelevat, kysyvt kyliset naiset:

'Kuka kangasta kutovi?' Sinun vastata sopivi:

'Oma kultani kutovi, herttaiseni helskyttvi.

Laskiko lapoja kangas, psti pirta piitmi?'

'Ei laske lapoja kangas, pst ei pirta piitmi:

on kuin Kuuttaren kutoma, Pivttren kehrem,

Otavattaren osaama, Thettren tyttelem.'

"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!

Kun nyt lhet kulkemahan, saat tst ajelemahan

kera nuoren neitosesi, kanssa kaunihin kanasi,

ells vainen varpuistasi, tt liinalinnuistasi,

ells vieruhun ve'elk, aian kolkkihin ajelko,

kaa'atelko kannon phn, kivilihin kiskotelko!

Ei ennen ison ko'issa, emon kaunon kartanoilla

neitt vieruihin ve'elty, aian kolkkihin ajeltu,

kaa'ateltu kannon phn, kivilihin kiskoteltu.

"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!

Ells viek neioistasi, kuletelko kullaistasi

nurkkihin nuhajamahan, soppihin sohajamahan!

Ei neiti ison kotona, emon entisen tuvilla

eip' on nurkissa nuhannut, ei sohannut soppiloissa:

aina istui ikkunoissa, keikkui keskilattioilla,

illat taattonsa ilona, aamut itin armahana.

"Ells vainen, sulho rukka, ells sie tt kanaista

viek vehkahuhmarelle, panko parkin survontahan,

olkileivn leivontahan, petjisen pieksnthn!

Ei neitt ison kotona, emon kaunon kartanossa

viety vehkahuhmarelle, pantu parkin survontahan,

olkileivn leivontahan, petjisen pieksnthn.

"Vies s tt kanoa, vies viljamtthlle,

ru'ispurnun purkajaksi, ohrapurnun ottajaksi,

leivn paksun paistajaksi, oluen osoajaksi,

vehnleivn leipojaksi, taikinan taputtajaksi!

"Sulho, viljon veljyeni! Ells sie tt kanoa,

ells mein hanhoistamme ikvill itketelk!

Tulisiko tuhma tunti, saisi neiollen ikv,

pist puuru puikkoloihin tahi valkko valjahisin,

tuo neitt ison kotihin, emon tuttavan tuville!

"Ells sie tt kanaista, ells liinalinnuistamme

oletelko orjanasi, palkanpiikana pi'elk,

el kiell kellarista elk aitasta epe!

Ei neitt ison kotona, emon kaunon kartanossa

oleteltu orjan arvon, palkanpiikana pi'elty,

ei kielletty kellarista eik aitasta evtty:

aina viilti vehnsi, katseli kananmunia

maitotiinun tienohilla, olutpuolikon povella,

aamut aittoja avellen, illat luhtia lukiten.

"Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen!

Kun neitt hyvin pitelet, niin hyvksi tunnetahan:

kun tulet apen kotihin, luoksi ainoan anopin,

itsesi sytethn, sytethn, juotetahan,

hevosesi riisutahan, tallihin talutetahan,

sytethn, juotetahan, kauravakka kannetahan.

"Ells vainen neioistamme, tt liinalinnuistamme

sanoko su'uttomaksi, laatiko lajittomaksi!

Onpa tll neiollamme suku suuri, laji laaja:

kappa ois kylve papuja, jyv kullenki tulisi,

kappa panna pellavaista, kuitu kullenki tulisi.

"Ells vainen, sulho rukka, neioista pahoin pi'elk,

opastelko orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'utelko,

vitsoin viisin vingutelko, vajan pss vangutelko!

Eip neitt ennenkn, ei ennen ison kotona

opasteltu orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'uteltu,

vitsoin viisin vinguteltu, vajan pss vanguteltu.

"Seiso seinn e'ess, pysy pihtipuolisena:

el anna anopin ly elk apen torua,

el vierahan vihata, talon toisen soimaella!

Pere kski pieksmhn, muu vki mukittamahan:

ethn raahi raukaistasi etk henno hertaistasi.

vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi!

"Neuvo, sulho, neitoasi, opeta omenoasi,

neuvo neitt vuotehella, opeta oven takana,

vuosikausi kummassaki, yksi vuosi suusanalla,

toinen silmn iskennll, kolmas on jalan polulla!

"Kun ei sitte siit huoli eik tuostana totelle,

ota ruoko ruo'ostosta, karvakorte kankahalta!

Sill neuvo neitoasi, neuvo neitt neljs vuosi,

korahuta korttehella, saran syrjll syse;

viel' el siimalla sivalla, neitt raipalla rapoa!

"Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle,

ve vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta

tuopa turkin helman alla, talon toisen tietmtt:

sit nyt neiollesi, hepise, el sivalla!

"Kun ei viel siit huoli, ota tuostana totella,

neuvo neitt vitsasella, koivun oksalla opasta!

Neuvo nelisnurkkaisessa, sano sammalhuonehessa,

el nurmella nukita, pieks pellon pientarella:

kuuluisi kumu kylhn, tora toisehen talohon,

naisen itku naapurihin, metshn iso meteli.

"Aina hauo hartioita, pehmit perlihoja,

el silmi sivele elk korvia koseta:

kuppi kulmalle tulisi, sinimarja silmn plle.

Tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arveleisi,

kyln kyntjt nkisi, nauraisi kyliset naiset:

'Onko tuo soassa ollut, talununna tappelossa,

vai onko suen repim, metsn karhun kaapaisema,

vai susiko sulhasena, karhu kanssakumppalina?'"

Olipa ukko uunin pll, mieronkierto kiukahalla.

Lausui ukko uunin plt, mieronkierto kiukahalta:

"Ells vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mielt,

naisen mielt, kiurun kielt, kuin min, poloinen poika!

Lihat ostin, leivt ostin, voit ostin, oluet ostin,

kalat ostin kaikenlaiset, srpimet monensukuiset,

oluet omilta mailta, vehnt mailta vierahilta.

"En sill hyve saanut enk siisti tavannut.

Nainen kun tuli tupahan, tuli kuin tukan repij,

muotoansa mullistellen, silmins vnnitellen;

aina yhki hmissns, vihoissansa virkkaeli,

kutsui kuppeloperksi, haukkui halkohakkuriksi.

"Jopa muistin uuen mutkan, toki toisen tien osasin:

kun kolotin koivun oksan, jo likisti linnuksensa;

kun karsin katajan latvan, jo kumarsi kullaksensa;

kun viel panin pajuilla, jo kapusi kaulahani."

Neito parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkiseikse,

itse itkulle hyrytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Lssp' on nyt muien lht, liki saanut muien liitto,

minun lhtni lhemm, minun liittoni likemm,

vaikk' on lyli lhteki, erota tukala tunti

tst kuulusta kylst, kaunihista kartanosta,

jossa kasvoin kaunihisti, ylenin ylen ehosti

kaiken kasvantoikni, lapsipuolen polveani.

"Enk tuota ennen luullut enk uskonut ikn,

en m luullut luopuvani, uskonut eroavani

tmn linnan liepehelt, tmn harjun hartiolta.

Jo nyt luulen, jotta luovun, jopa uskon ja eroan:

ero- on tuopit tyhjettyn, ero- juotuna oluet,

kohta korjat knnettyn pin ulos, perin tupahan,

lappe'in ison latohon, kalten karjahuonehesen.

"Mill nyt erotessani, lhtiessni, katala,

mill maksan maammon maion sek taattoni hyvyyen,

mill veikon armauen, mielisiivot siskoseni?

"Kiitn m, iso, sinua entisistni eloista,

murkinoista muinaisista, parahimmista paloista.

"Kiitn m, emo, sinua nuorna tuuiteltuasi,

pienoisna pi'eltysi, rinnoin ruokkieltuasi.

"Viel kiitn veikkoseni, veikkoseni, siskoseni,

kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini,

joien joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinaian.

"Ells nyt, hyv isoni, ells, ehtoinen emoni,

tahi muu sukuni suuri, heimokuntani hele,

tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle,

jos menenki muille maille, kulkenen johonkuhunki!

Paistanevi Luojan piv, kuu Luojan kumottanevi,

thet taivon vlkynevi, otavat ojentunevi

ilmassa etempnki, maailmassa muuallaki,

ei yksin ison pihoilla, nill kasvinkartanoilla.

"Lhen nyt tst kuin lhenki, tst kullasta ko'ista,

ison saamasta salista, itin kestikellarista.

Heitn suoni, heitn maani, heitn heinikkopihani,

heitn valkeat veteni, heitn hiekkarantaseni

kylpe kyln akoille, pasikoia paimenille.

"Heitn suot sorehtijoille, maat heitn maleksijoille,

lepikt lepejille, kanervikot kaahlajille,

aitavieret astujille, kujavarret kulkijoille,

pihat pitkin juoksijoille, seinvieret seisojille,

siltalauat siivojille, lattiat lakaisijoille.

Pellot heitn peuran juosta, salot ilveksen samota,

ahot hanhien asua, lehot lintujen levt.

"Lhen tst kuin lhenki toisen lhtijn keralla

syksyisen yn sylihin, kev'isen kiern plle,

jottei jlki jll tunnu, jalan isku iljangolla,

hangella hamosen toimi, helman hiepsint lumella.

"Sitte toiste tultuani, kotihini kytyni

eip iti nt kuulle, iso ei itkua tajunne,

jos ma kulmilla kujerran, plaella laulattelen:

jo on nousnut nuori nurmi, kasvanut katajapehko

iholle imettjni, kasvopille kantajani.

"Minun toiste tullessani nille pitkille pihoille

muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta:

alimainen aian vitsa, periminen pellon seivs,

nuo on pienn pistmni, neitona vitsastamani.

"Emoni mahova lehm, minun nuorna juottamani,

vasikkana vaalimani, ammoa rikottelevi

pitkill piharikoilla, talvisilla tanterilla:

tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttreksi.

"Isoni ikioronen, minun pienn syttmni,

neitona apattamani, hirnua rikottelevi

pitkill piharikoilla, talvisilla tanterilla:

tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttreksi.

"Veikkoni ikuinen koira, minun lasna syttmni,

neitona opastamani, haukkua rikottelevi

pitkill piharikoilla, talvisilla tanterilla:

tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttreksi.

"Muut ne ei minua tunne kotihini tultuani,

vaikk' on vanhat valkamani, entiset elosijani,

sijoillansa siikasalmet, asemillansa apajat...

"J nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi!

Hyv on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

"J nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi!

Hyv on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

"Jp, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi!

Hyv on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni.

"Jtn kaikki terveheksi: maat ja metst marjoinensa,

kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa,

jrvet saoin saarinensa, syvt salmet siikoinensa,

hyvt kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa."

Silloin seppo Ilmarinen koppoi neien korjahansa,

iski virkkua vitsalla, sanan virkkoi, noin nimesi:

"J hyvsti, jrven rannat, jrven rannat, pellon penkat,

kaikki mntyset mell, puut pitkt petjikss,

tuomikko tuvan takana, katajikko kaivotiell,

kaikki maassa marjan varret, marjan varret, heinn korret,

pajupehkot, kuusenjuuret, lepn lehvt, koivun kuoret!"

Siin seppo Ilmarinen lksi Pohjolan pihoilta.

Jivt lapset laulamahan; lapset lauloi jotta lausui:

"Lenti tnne musta lintu, lpi korven koikutteli,

suostutteli meilt sorsan, maanitteli meilt marjan,

otti tuo omenan meilt, vietteli ve'en kalasen,

petti pienill rahoilla, hope'illa houkutteli.

Ken nyt vie ve'elle meit, ken joelle juohattavi?

Saapi saavit seistksens, kolataksensa korennot,

olla sillat siivomatta, lattiat lakaisematta,

pintty pikarin laiat, tuopin korvat tummentua."

Itse seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla

ajoa kahuttelevi noita Pohjan rannikoita,

simasalmien sivutse, hietaharjun hartioitse.

Somer soitti, hiekka helkki, reki vieri, tie vilisi,

rahe rautainen ramasi, jalas koivuinen kolasi,

kapla patvinen pasasi, vemmel tuominen tutasi,

vinkui vitsaiset saverkot, vapoi vaskirenkahaiset

juostessa hyvn hevosen, hyvn laukin laukatessa.

Ajoi pivn, tuosta toisen, ajoi kohta kolmannenki,

ksi ohjassa orosen, toinen neien kainalossa,

jalka laialla rekosen, jalka toinen viltin alla.

Virkku juoksi, matka joutui, piv vieri, tie lyheni.

Pivnp kolmantena aletessa aurinkoisen

jo sepon koti nkyvi, tuvat Ilman tuulottavi.

Noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni,

tuprusi savu tuvasta, yls pilvihin kohosi.
rig veda soma| oma veda
Home > Library > Legends And Sagas > Anonymous > Finnish Kalevala > Neljaskolmatta Runo