Vaka vanha Vinminen arvelevi aivossansa:

"Nytp soitanto sopisi, ilon teent kelpoaisi

nill uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla!

Vaan on kantele kaonnut, iloni iti mennyt

kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon,

meren hauan haltijoille, Vellamon ikivelle.

Eik tuota tuonekana, Ahto antane takaisin.

"Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen,

taopa tnki pn! Tao rautainen harava,

haravahan piit tihet, piit tihet, varsi pitk,

jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken,

meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille,

soitto jlle saa'akseni, kantelo tavatakseni

kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!"

Se on seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,

takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla.

Piit takoi satoa sylt, varren viitt valmisteli.

Siit vanha Vinminen otti rautaisen haravan.

Astui tiet pikkaraisen, kulki matkoa palasen

teloille terksisille, vaskisille valkamoille.

Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venett

teloilla terksisill, vaskisilla valkamoilla:

yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi.

Sanoi vanha Vinminen, virkki uuelle venolle:

"Lhep, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite

ksivarren kntmtt, peukalon pitelemtt!"

Lksip veno vesille, pursi aalloillen ajoihe.

Vaka vanha Vinminen itse istuihe perhn;

lksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan.

Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat,

ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut,

joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli:

eip saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa,

ikimennytt iloa, kaonnutta kanteloa.

Vaka vanha Vinminen astuvi kohen kotia

alla pin, pahoilla mielin, kaiken kallella kyprin.

Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enmpi olle

hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!"

Astuessansa ahoa, saloviert vierressns

kuuli koivun itkevksi, puun visan vetistvksi.

Jopa luoksi luontelihe, lhemmksi laittelihe.

Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu,

puu vihanta, vierettelet, vyhyt valkea, valitat?

Ei sua sotahan vie, ei tahota tappelohon."

Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta:

"Niinp muutamat sanovi, moniahat arvelevi

elvn minun ilossa, riemussa remuelevan:

min hoikka huolissani, ikvissni iloitsen,

panen pakkopivissni, murehissa murmattelen.

"Typeryytt, tyhj, itken, vajauttani valitan,

kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin

nill paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla.

"Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati

kesn kaunihin tulevan, suven suuren lmpivn.

Toisinpa min typer, min vaivainen varoan

kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietvksi!

"Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan,

lapset kerken kevimen luokseni lhenteleikse,

veitsin viisin viiltelevt halki mahlaisen mahani.

Paimenet pahat kesll vievt vyni valkeaisen,

ken lipiksi, ken tupeksi, kenp marjatuohiseksi.

"Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan,

tytt allani asuvat, vierellni viehkuroivat,

lehvt plt leikkelevt, varvat vastoiksi sitovat.

"Use'in min utuinen, use'in, utuinen raukka,

kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan.

Kolmasti tni kesn, tn suurena suvena

miehet allani asuivat, kirvestns kitkuttivat

mun poloisen pn menoksi, heikon henkeni lhksi.

"Se oli ilo kesst, riemu suuresta suvesta.

Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi.

"Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi,

pni painuvi pahaksi, kasvot kypi kalveaksi

muistellessa mustat pivt, pahat ajat arvellessa.

"Siit tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat:

tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen.

Niin min vhvarainen, min, koito koivu raukka,

jn aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi

vilussa vrisemhn, pakkasessa parkumahan."

Sanoi vanha Vinminen: "El itke, puu vihanta,

vesa lehti, vierettele, vyhyt valkea, valita!

Saat sin olevan onnen, elon uuen armahamman;

kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet."

Siit vanha Vinminen koivun soitoksi kuvasi.

Veisteli kesisen pivn, kalkutteli kanteletta

nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen.

Veisti kopan kanteletta, empuun iloa uutta,

kopan koivusta lujasta, empuun visaperst.

Sanoi vanha Vinminen, itse lausui, noin nimesi:

"Tuoss' on koppa kanteletta, empuu iki-iloa.

Mist naulat saatanehe, vntimet perittnehe?"

Kasvoi tammi tanhualla, puu pitk pihan perll,

tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena,

omenalla kultapyr, kultapyrll kknen.

Kun kki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi,

kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi

kultaiselle kunnahalle, hope'iselle melle:

siit naulat kantelehen, vntimet visaperhn!

Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:

"Sain ma naulat kantelehen, vntimet visaperhn.

Viel uupuvi vhisen, viitt kielt kanteloinen.

Mist tuohon kielet saisin, nset asetteleisin?"

Lksi kielt etsimhn. Astuvi ahoa myten:

istui immikk aholla, nuori neitonen norolla.

Ei se impi itkenynn, ei varsin ilonnutkana;

ilman lauloi itseksens: lauloi iltansa kuluksi,

sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa.

Vaka vanha Vinminen tuonne kengtt kepitti,

ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa

alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki:

"Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi

kanteloisen kielosiksi, niksi ilon ikuisen!"

Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa;

antoi hasta viisi, kuusi sek seitsemn hivusta:

siit' on kielet kantelessa, ntimet iki-ilossa.

Saip' on soitto valmihiksi. Siit vanha Vinminen

istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle.

Otti kantelon ksille, ilon itsens lhemm.

Kren knti taivahalle, ponnen polville tukesi:

ni asettelevi, sveli sntelevi.

Sai net asetetuksi, soittonsa sovitetuksi,

niin knti alaksille, poikkipuolin polvillensa.

Laski kyntt kymmenkunnan, viisi sormea viritti

kielille kapahumahan, svelille hyppimhn.

Siin vanha Vinminen kun on soitti kanteletta

ksin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin,

jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli,

kukahti kksen kulta, hivus impyen ilosi.

Sormin soitti Vinminen, kielin kantelo kajasi:

vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot trhti,

kivet laikkui lainehilla, somerot vesill souti,

petjt piti iloa, kannot hyppi kankahilla.

Klykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen

ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi,

nuoret naiset naurusuulla, emnnt ilolla mielin

soitteloa kuulemahan, iloa imehtimhn.

Mi oli miehi lhell, ne kaikki lakit kess;

mi oli akkoja lhell, ne kaikki ksi posella.

Tyttret vesiss silmin, pojat maassa polvillansa

kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivt.

Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivt:

"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa,

sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana!"

Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylhn.

Eik' ollut sit otusta, ku ei tullut kuulemahan

tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen.

Mi oli metsn elint, kyykistyivt kynsillehen

kanteloista kuulemahan, iloa imehtimhn.

Ilman linnut lentviset varvuille varustelihe,

veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe.

Matosetki maanalaiset plle mullan muuttelihe

knteleivt, kuuntelevat tuota soittoa suloista,

kantelen iki-iloa, Vinmisen vnntyst.

Siin vanha Vinminen kyll soitteli somasti,

kajahutti kaunihisti. Soitti pivn, soitti toisen

yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan,

yhen vyns vytnthn, yhen paitansa panohon.

Kun hn soitteli kotona, huonehessa honkaisessa,

niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat;

laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi,

kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti.

Kun hn kulki kuusikossa, vaelti petjikss,

kuusoset kumartelihe, mnnyt mell kntelihe,

kpset keolle vieri, havut juurelle hajosi.

Kun hn liikahti lehossa tahi astahti aholla,

lehot leikki pitivt, ahot ainoista iloa,

kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli.

Neljasviidetta Runo