Seitsemas Runo
Vaka vanha Vinminen uipi aavoja syvi;
kulki kuusisna hakona, petjisn pehkin
kuusi pive kesist, kuusi yt jrkihn,
eessns vesi vetel, takanansa taivas selv.
Uip' on viel yt kaksi, kaksi pive pisint.
Niin yn yheksnten, kaheksannen pivn pst
toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi,
kun ei ole kyntt varpahissa eik sormissa nivelt.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi min poloinen poika, voi poika polon-alainen,
kun lksin omilta mailta, elomailta entisilt
ikseni ilman alle, kuuksi pivksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
nill vljill vesill, ulapoilla auke'illa!
Vilu on tll ollakseni, vaiva vrjtellkseni,
aina aalloissa asua, veen selll seurustella.
"Enk tuota tiekn, miten olla, kuin ele
tll inhalla ill, katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani, vetehenk pirtin veistn?
"Teen m tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea;
veistn pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri eik kokko pienen pieni:
yksi siipi vett viisti, toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhtteli, nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, knteleikse.
Nki vanhan Vinmisen selll meren sinisen:
"Mit' olet meress, miesi, uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meress miesi, uros aaltojen varassa:
lksin neitt Pohjolasta, impe Pimentolasta.
"Ajoa karautimme suloa merytt myten.
Niin pivn muutamana, huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin, itseni mielittihin.
"Siit vierhin vetehen, sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta, ist iso vihuri;
se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta.
Mont' olen pive plynnyt, monta yt uiksennellut
nit vlji vesi, ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana, arvoa, lykn,
kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennttvi:
nlkhnk nntyminen, vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Ells olko millskn!
Seisotaite selkhni, nouse kynkkluun nenille!
Mie sinun merest kannan, minne mielesi tekevi.
Viel muistan muunki pivn, arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepemiksi, itselleni istumiksi."
Siit vanha Vinminen kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merest, uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse, kokon kynkkluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Vinmisen,
viepi tuulen tiet myten, ahavan ratoa myten
Pohjan pitkhn perhn, summahan Sariolahan.
Siihen heitti Vinmisen, itse ilmahan kohosi.
Siin itki Vinminen, siin itki ja urisi
rannalla merellisell, nimen tietmttmll,
sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemt,
partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yt kaksi, kolme, saman verran piviki;
eik tiennyt tiet ky, outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin, menn maille tuttaville,
noille syntymsijoille, elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen,
teki liiton pivn kanssa, pivn kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa:
itse ennen enntteli, ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi, kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi, kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen pivn nousemista, auringon ylenemist.
Pesi siit pitkt pyt, laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella, luutasella lehtisell.
Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myten, pellolle pihoa myten,
perimisen pellon phn, alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kntelihe:
kuulevi merelt itkun, poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie merelt itkun, poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle, vierhti verjn suuhun;
siin korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku eik vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama."
Tynnlti venon vesille, kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan. Sek souti jotta joutui:
souti luoksi Vinmisen, luoksi itkevn urohon.
Siin itki Vinminen, urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla, tihell tuomikolla:
suu liikkui, jrisi parta, vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emnt, puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Vinminen ptns kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo ma tuon itseki tien:
olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi, kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysy,
mi sin olet miehisi ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekn."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemst, urohon urisemasta;
saattoi siit purtehensa, istutti venon perhn.
Itse airoille asettui, soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan.
Sytteli nlstynehen, kastunehen kuivaeli;
siit viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi:
"Mit itkit, Vinminen, uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla, rannalla merytt vasten?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syyt itkeni, vaivoja valittoani!
Kauan oon meri uinut, lapioinnut lainehia
noilla vljill vesill, ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikni, puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta, tulin mailta tuttavilta
nille ouoille oville, verjille vierahille.
Kaikki tll puut purevi, kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi, joka lepp leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani, piv ennen nhtyni
nill mailla vierahilla, kkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emnt, siit tuon sanoiksi saatti:
"El itke, Vinminen, uikuta, uvantolainen!
Hyv tll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi,
sy lohta luotaselta, sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kylinen synti hyvisski vierahissa;
mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja:
psisin omille maille, elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mit minullen annat, kun saatan omille maille,
oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?"
Sanoi vanha Vinminen: "Mitp kysyt minulta,
jos saatat omille maille, oman peltoni perille,
oman ken kukkumille, oman linnun laulamille!
Otatko kultia kyprin, hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Vinminen, tietj in-ikuinen!
En kysele kultiasi, halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyj.
Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella
joutsenen kynn nenst, maholehmn maitosesta,
yhen ohrasen jyvst, yhen uuhen villasesta,
niin annan tytn sinulle, panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille, oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille, oman peltosi perille."
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille: tynnn seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi, tyttresi tyy'yttvi.
"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jlki eik pihtien pitmt."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille tynnn tyttreni, sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynn nenst, maholehmn maitosesta,
yhen ohrasen jyvst, yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Vinmisen, istutti oron rekehen.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"El ptsi ylenn, kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennttne:
josp' on ptsi ylennt, kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi, paha piv plle saapi."
Siit vanha Vinminen li orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi
pimest Pohjolasta, summasta Sariolasta.
kulki kuusisna hakona, petjisn pehkin
kuusi pive kesist, kuusi yt jrkihn,
eessns vesi vetel, takanansa taivas selv.
Uip' on viel yt kaksi, kaksi pive pisint.
Niin yn yheksnten, kaheksannen pivn pst
toki tuskaksi tulevi, painuvi pakolliseksi,
kun ei ole kyntt varpahissa eik sormissa nivelt.
Siin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi min poloinen poika, voi poika polon-alainen,
kun lksin omilta mailta, elomailta entisilt
ikseni ilman alle, kuuksi pivksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
nill vljill vesill, ulapoilla auke'illa!
Vilu on tll ollakseni, vaiva vrjtellkseni,
aina aalloissa asua, veen selll seurustella.
"Enk tuota tiekn, miten olla, kuin ele
tll inhalla ill, katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani, vetehenk pirtin veistn?
"Teen m tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea;
veistn pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista, kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri eik kokko pienen pieni:
yksi siipi vett viisti, toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhtteli, nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, knteleikse.
Nki vanhan Vinmisen selll meren sinisen:
"Mit' olet meress, miesi, uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meress miesi, uros aaltojen varassa:
lksin neitt Pohjolasta, impe Pimentolasta.
"Ajoa karautimme suloa merytt myten.
Niin pivn muutamana, huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle, Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin, itseni mielittihin.
"Siit vierhin vetehen, sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta, ist iso vihuri;
se mun kauas kannatteli, uitteli ulomma maasta.
Mont' olen pive plynnyt, monta yt uiksennellut
nit vlji vesi, ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana, arvoa, lykn,
kumpi kuoloksi tulevi, kumpi ennen ennttvi:
nlkhnk nntyminen, vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Ells olko millskn!
Seisotaite selkhni, nouse kynkkluun nenille!
Mie sinun merest kannan, minne mielesi tekevi.
Viel muistan muunki pivn, arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken, Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepemiksi, itselleni istumiksi."
Siit vanha Vinminen kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merest, uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse, kokon kynkkluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu, kantoi vanhan Vinmisen,
viepi tuulen tiet myten, ahavan ratoa myten
Pohjan pitkhn perhn, summahan Sariolahan.
Siihen heitti Vinmisen, itse ilmahan kohosi.
Siin itki Vinminen, siin itki ja urisi
rannalla merellisell, nimen tietmttmll,
sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemt,
partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yt kaksi, kolme, saman verran piviki;
eik tiennyt tiet ky, outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin, menn maille tuttaville,
noille syntymsijoille, elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen,
teki liiton pivn kanssa, pivn kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa ja yhen havataksensa:
itse ennen enntteli, ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta, kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi, kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi, kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen pivn nousemista, auringon ylenemist.
Pesi siit pitkt pyt, laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella, luutasella lehtisell.
Ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myten, pellolle pihoa myten,
perimisen pellon phn, alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille, kuuntelihe, kntelihe:
kuulevi merelt itkun, poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin, pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie merelt itkun, poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle, vierhti verjn suuhun;
siin korvin kuunteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku eik vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama."
Tynnlti venon vesille, kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan. Sek souti jotta joutui:
souti luoksi Vinmisen, luoksi itkevn urohon.
Siin itki Vinminen, urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla, tihell tuomikolla:
suu liikkui, jrisi parta, vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emnt, puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra! Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Vinminen ptns kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo ma tuon itseki tien:
olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi, kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysy,
mi sin olet miehisi ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi
noilla Vinln ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekn."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemst, urohon urisemasta;
saattoi siit purtehensa, istutti venon perhn.
Itse airoille asettui, soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan, viepi vierahan tupahan.
Sytteli nlstynehen, kastunehen kuivaeli;
siit viikon hierelevi, hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi, urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli, itse virkki, noin nimesi:
"Mit itkit, Vinminen, uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla, rannalla merytt vasten?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syyt itkeni, vaivoja valittoani!
Kauan oon meri uinut, lapioinnut lainehia
noilla vljill vesill, ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikni, puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta, tulin mailta tuttavilta
nille ouoille oville, verjille vierahille.
Kaikki tll puut purevi, kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi, joka lepp leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani, piv ennen nhtyni
nill mailla vierahilla, kkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emnt, siit tuon sanoiksi saatti:
"El itke, Vinminen, uikuta, uvantolainen!
Hyv tll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi,
sy lohta luotaselta, sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kylinen synti hyvisski vierahissa;
mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja:
psisin omille maille, elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mit minullen annat, kun saatan omille maille,
oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?"
Sanoi vanha Vinminen: "Mitp kysyt minulta,
jos saatat omille maille, oman peltoni perille,
oman ken kukkumille, oman linnun laulamille!
Otatko kultia kyprin, hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Vinminen, tietj in-ikuinen!
En kysele kultiasi, halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyj.
Taiatko takoa sammon, kirjokannen kalkutella
joutsenen kynn nenst, maholehmn maitosesta,
yhen ohrasen jyvst, yhen uuhen villasesta,
niin annan tytn sinulle, panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille, oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille, oman peltosi perille."
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille: tynnn seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi, tyttresi tyy'yttvi.
"Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jlki eik pihtien pitmt."
Louhi, Pohjolan emnt, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille tynnn tyttreni, sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynn nenst, maholehmn maitosesta,
yhen ohrasen jyvst, yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin, ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Vinmisen, istutti oron rekehen.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"El ptsi ylenn, kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen, tahi ei ilta ennttne:
josp' on ptsi ylennt, kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi, paha piv plle saapi."
Siit vanha Vinminen li orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan. Ajoa karittelevi
pimest Pohjolasta, summasta Sariolasta.
