Seitsemastoista Runo
Vaka vanha Vinminen, kun ei saanunna sanoja
tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista,
ain' yh ajattelevi, pitkin ptns pitvi,
mistp sanoja saisi, loisi lempiluottehia.
Paimen vastahan tulevi; hnp tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa, tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen, vatsasta varavkevn.
Vaan se on sinne mentvt, polku poimeteltavata,
ei ole matkoa hyve, ei aivan pahintakana:
yks' on juoni juostaksesi naisten neulojen neni,
tuosta toinen kyksesi miehen miekan tutkaimia,
kolmas koikutellaksesi uron tapparan teri."
Vaka vanha Vinminen toki mietti mennksens.
Painuvi sepn pajahan, sanovi sanalla tuolla:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos rautaiset talukset,
tao rautarukkahiset, paita rautainen rakenna!
Laai rautainen korento, terksinen tienaellos:
pane symehen terkset, ve plle melto rauta!
Lhen saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan
vatsasta varavkevn, suusta Antero Vipusen."
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut
vipunsa virittmst, ahtamasta ansatiens;
et sielt sanoa saane, et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Vinminen toki lksi, ei totellut.
Astui pivn helkytteli naisten neulojen neni,
astui toisen torkutteli miesten miekan tutkaimia,
kolmannenki koikutteli uron tapparan teri.
Itse virsiks Vipunen, mies vanha varavkev,
tuo viruvi virsinens, luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni,
lepp leukaluun nenss, pajupehko parran pll,
otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla.
Jo tulevi Vinminen. Veti miekan, riitsi rauan
huotrasta huveksisesta, vyst vennon-selkisest;
kaatoi haavan hartioilta, koivut kulmilta kukisti,
leuoilta lept levet, pajupehkot parran plt,
otsalta oravikuuset, havuhongat hampahilta.
Systi rautaisen korennon suuhun Antero Vipusen,
ikenihin irjuvihin, leukoihin lotisevihin.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse pois, inehmon orja,
maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta!"
Tuop' on virsiks Vipunen heti herkesi unesta.
Tunsi koskevan kovasti, kipesti kiusaisevan:
puri rautaisen korennon, puri plt mellon rauan;
ei tiennyt terst purra, ei sy synt rauan.
Tuossa vanhan Vinmisen, suun ohella seistessns,
jalka toinen torkahtavi, vasen jalka vaapahtavi
suuhun Antero Vipusen, leukaluulle luikahutti.
Heti virsiks Vipunen avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielens levitti, nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Vinmisen.
Siin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki synyt, synyt uuhta, synyt vuohta,
synyt lehme mahoa, synyt karjua sikoa:
en ole viel mointa synyt, en tmn palan makuista!"
Itse vanha Vinminen, hnp tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla, htpiv hmmente
tmn hiien hinkalossa, tmn kalman karsinassa."
Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin ele.
Veitsi on vyll Vinmisen, p visainen veitsessns;
tuosta hn teki venosen, teki tieolla venosen.
Soutelevi, luitelevi suolen pst suolen phn,
souteli joka solukan, joka supun suikerteli.
Vanha virsiks Vipunen ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Vinminen lihen itsens sepoksi,
rakentihe rautioksi; painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi, turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti, sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi, vasaraksi kyynspns.
Takoa taputtelevi, ly lynnhyttelevi;
takoi yn lepemtt, pivn pouahuttamatta
vatsassa varavkevn, mahtipontisen povessa.
Silloin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Mi sin lienet miehisi ja kuka urohiasi?
Jo olen synyt saan urosta, tuhonnut tuhannen miest,
enp liene mointa synyt: syet suuhuni tulevat,
keklehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni!
"Lhe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha,
pakenemahan,
ennenkuin emosi etsin, haen valtavanhempasi!
Jos sanon min emolle, virkan, vierin vanhemmalle,
enemp' on emolla tyt, vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi, lapsi anke'in asuvi.
"En nyt tuota tunnekana enk arvoa alusta,
mist' olet, hiisi, hingannunna, kusta, turma, tnne tullut
puremahan, jytmhn, symhn, kaluamahan.
Oletko tauti Luojan luoma, surma stm Jumalan,
vain olet teko tekem, toisen tuoma, toisen luoma,
pantu tnne palkan eest, rakettu rahan nenst?
"Ollet tauti Luojan luoma, surma stm Jumalan,
niinp' on luome Luojahani, heitime Jumalahani:
ei Herra hyve heit, Luoja ei kaunista kaota.
"Kun lienet teko tekem, pulma toisen pungastama,
kyll saan sukusi tiet, lyn synnyntsijasi!
"Tuolta ennen pulmat puuttui, tuolta taikeat tapahtui:
tietomiesten tienohilta, laulumiesten laitumilta,
konnien kotisijoilta, taikurien tanterilta;
tuolta Kalman kankahilta, maasta manteren sisst,
miehen kuollehen ko'ista, kaonnehen kartanosta;
mullista muhajavista, maista liikuteltavista,
somerilta pyrivilt, hiekoilta helisevilt;
notkoilta noroperilt, soilta sammalettomilta,
here'ist hettehist, likkyvist lhtehist;
metsn hiien hinkalosta, viien vuoren vinkalosta,
vaaran vaskisen laelta, kuparisen kukkulalta;
kuusista kuhisevista, hongista hohisevista,
latvasta lahon petjn, mtpist mntylist;
revon ryntsijoilta, hirven hiihtokankahilta,
kontion kivikolosta, karhun louhikammiosta;
Pohjan pitkst perst, Lapin maasta laukeasta,
ahoilta vesattomilta, mailta kyntmttmilt;
suurilta sotakeoilta, miehentappo-tanterilta,
ruohoista rohisevista, hurmehista huuruvista;
suurilta meren selilt, ulapoilta auke'ilta,
meren mustista mu'ista, tuhannen sylen syvst;
virroista vihisevist, palavoista pyrtehist,
Rutjan koskesta kovasta, ve'en vankan vntehest;
takaisesta taivahasta, poutapilvien perilt,
ahavan ajeloteilt, tuulen tuutimasijoilta.
"Sieltk sinki puutuit, sielt, taikea, tapahuit
symehen syyttmhn, vatsahan viattomahan,
symhn, kaluamahan, puremahan, louhtamahan?
"Himmene nyt, Hiien hurtta, raukea, Manalan rakki,
lhe pois kohusta, konna, maan kamala, maksoistani,
symst synkpy, pernoani pehkomasta,
vatsoa vanuttamasta, keuhkoloita kiertmst,
napoa navertamasta, ohimoita ottamasta,
selkluita luistamasta, sivuja sivertmst!
"Jos ei minussa miest liene, niin panen parempiani
tmn pulman purkajaksi, kauhean kaottajaksi.
"Nostan maasta mannun eukot, pellosta peri-isnnt,
kaikki maasta miekkamiehet, hiekasta hevoisurohot
vekseni, voimakseni, tuekseni, turvakseni
tss tyss tylhss, tss tuskassa kovassa.
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
nouse, mets, miehinesi, katajikko, kansoinesi,
petikk, perehinesi, umpilampi, lapsinesi,
sata miest miekallista, tuhat rauaista urosta
tt hiitt hieromahan, juutasta rutistamahan!
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
nouse veest, veen emnt, sinilakki, lainehista,
hienohelma, hettehest, puhasmuotoinen, muasta
veksi vhn urohon, miehen pienen miehuueksi,
jottei minua syytt sy eik tauitta tapeta!
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
kave eukko, luonnon tytti, kave kultainen korea,
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin em itselit,
ky nyt tuskat tuntemahan, htpivt htmhn,
tm jakso jaksamahan, puutunnainen purkamahan!
"Ja kun ei sit totelle, vlttne vhekn,
Ukko taivahan-napainen, remupilven-reunahinen,
tule tnne tarvittaissa, ajaite anottaessa,
tyt kehnot kerittmhn, rikkonaiset riisumahan
miekalla tuliterll, silll skehisell!
"Lhe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha,
pakenemahan!
Ei tll sinun sijoa sijankana tarpehella.
Muunne muuttaos majasi, etemm elosijasi,
isntsi istumille, emntsi astumille!
"Sitte sinne tultuasi, matkan phn pstysi,
tekijsi tienohille, laittajasi laitumille,
laai tunnus tultuasi, salamerkki saatuasi,
jysk kuin ukon jyrynen, vlk kuin tulen vlhys!
Potkaise pihalta portti, laske lauta ikkunasta,
siit siirrite sishn, lenn tupruna tupahan!
Ota kiinni kinterest, kai'immasta kantapst,
isnnt perisopesta, emnnt ovisopesta!
Isnnlt silm kaiva, emnnlt p murota,
sormet koukkuhun koverra, vnn pt vrllehen!
"Jos siit vhn tulisi, lenn kukkona kujalle,
kanan lasna kartanolle, rinnoin rikkatunkiolle!
Sorra soimelta hevonen, navetasta sarvinauta,
sarvet sontahan sovita, hnt laske lattialle,
silmt knn kellellehen, niskat ruttohon rutaise!
"Oletko tauti tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema, vilun ilman viehttm,
mene tuulen tiet myten, ahavan rekiratoja,
ilman puussa istumatta, lepss lepemtt
vaaran vaskisen laelle, kuparisen kukkulalle,
siell tuulen tuuitella, ahavaisen akkiloia!
"Lienet tullut taivahalta, poutapilvien perilt,
nouse taasen taivahalle, tuonne ilmoille ylene,
pilvihin pirisevihin, thtihin trisevihin,
tulena palelemahan, skehin sikkymhn
auringon ajelemilla, kuun kehyen kiertmill!
"Lienet, vieno, veen vetm, meren aaltojen ajama,
niin, vieno, vetehen menns, alle aaltojen ajaite,
mutalinnan liepehille, vesiharjun hartehille,
siell aaltojen ajella, ve'en synkn sylkytell!
"Lienet Kalman kankahalta, ikimennehen majoilta,
toki koitellos kotia, noille Kalman kartanoille,
multihin muhajavihin, maihin liikuteltavihin,
johon on kansa kaatununna, vki vahva vntynynn!
"Kun liet, tuhma, tuolta tullut metsn hiien hinkalosta,
petjisist pesist, honkaisista huonehista,
niin sinne sinun manoan metsn hiien hinkalohon,
honkaisihin huonehisin, petjisihin pesihin,
sini siell ollaksesi, kunnes lattiat lahovat,
seinhirret sienettyvt, laki plt laukeavi.
"Ja tuonne sinun manoan, tuonne kehnoa kehoitan
ukkokontion kotihin, akkakarhun kartanohon,
notkoille noroperille, soille rykymttmille,
heiluvihin hettehisin, lilyvihin lhtehisin,
lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin.
"Et siell sijoa saane, niin tuonne sinun manoan
Pohjan pitkhn perhn, Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille, maille kyntmttmille,
kuss' ei kuuta, aurinkoa eik pive iss.
Siell' on onni ollaksesi, lempi liehaellaksesi:
hirvet on puihin hirtettyn, jalot peurat jaksettuna
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen.
"Ja tuonne sinun manoan, tuonne ksken ja kehoitan
Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyrtehesen,
johon puut p'in putoovat, perin vierivt petjt,
tyvin systen suuret hongat, latvoin lakkapt petjt.
Ui siell, paha pakana, kosken kuohuja kovia,
ve'et vljt vnnttele, ve'et ahtahat asuile!
"Et siell sijoa saane, niin tuonne sinun manoan
Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikipurohon,
jost' et pse pivinsi, selvi sin ikn,
kun en psne pstmhn, kerinne kerittmhn
yheksll oinahalla, yhen uuhen kantamalla,
yheksll hrksell, yhen lehmsen vasoilla,
yheksn oron keralla, yhen tamman varsasilla.
"Josp' on kyyti kysynet, anonet ajohevoista,
kyll m sulle kyyin laitan ja annan ajohevosen:
Hiiess' on hyv hevonen, punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski, nen varsin valkeata,
kaikki on rautaiset kapiot, terksiset temmottimet;
ne jaksaa mkehen menn, nousta notkon penkerehen
hyvll hypittjll, ajajalla ankaralla.
"Kun ei siit kyllin liene, saaos Hiien hiihtoneuvot,
Lemmon leppiset sivakat, Pahalaisen paksu sauva,
joilla hiiht Hiien maita, Lemmon lehtoja samoat,
hilpotellen Hiien maita, Pahan maita paipotellen!
Kivi on tiell poikkipuolin: se poikki porahtakohon,
hako tiell pitkin puolin: tuo kaheksi katketkohon,
uros tiell pystyn puolin: sep' on laitahan lhet!
"Lhe nyt, liika, liikkumahan, mies paha, pakenemahan
ennen pivn nousemista, koi-jumalan koittamista,
auringon ylenemist, kukon nen kuulumista!
Nyt on liian liikeaika ja pahan pakenoaika,
kuutamainen kulkeasi, valkea vaeltoasi.
"Kun et vjnne vlehen, eronne, emotoin rakki,
saan min kokolta kourat, veren juojalta vekarat,
linnulta lihan pitimet, havukalta haarottimet,
joilla konnat kouristelen, ilket iki asetan
pn prisemttmksi, hengen huokumattomaksi.
"Luopui ennen luotu lempo, eksyip emollinenki
tullessa Jumalan tunnin, avun Luojan auetessa:
etk sie, emotoin, eksy, luovu, luonnotoin siki,
haihu, koira haltiatoin, erkane, emotoin rakki,
tmn tunnin tutkaimella, tmn kuuhuen kululla?"
Vaka vanha Vinminen silloin tuon sanoiksi virkki:
"Hyv tll' on ollakseni, armas aikaellakseni:
maksat leivksi ptevi, marut maksan srpimeksi,
keuhkot kypi keitokseksi, rasvat ruoiksi hyviksi.
"Asetan alasimeni syvemmin synlihoille,
painan paljani lujemmin paikoille pahemmillenki,
ettet pse pivinsi, selvi sin ikn,
kun en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia,
kuulla kylllt sanoja, tuhansia tutkelmoita.
Ei sanat salahan joua eik luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevt."
Silloin virsiks Vipunen, tuo vanha varavkev,
jonk' oli suussa suuri tieto, mahti ponnetoin povessa,
aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti
lauloaksensa hyvi, parahia pannaksensa,
noita syntyj syvi, ajan alkuluottehia,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmrr yhet urohot
tll inhalla ill, katoavalla kannikalla.
Lauloi synnyt syit myten, luottehet lomia myten,
kuinka luojansa luvalla, kaikkivallan vaatimalla
itsestns ilma syntyi, ilmasta vesi erosi,
veest manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta,
ilman pielten pistnnst, taivosen thytnnst.
Siin virsiks Vipunen kyll lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eik nhty sin ilmoisna ikn
parempata laulajata, tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia,
kuin on slk srins, ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi pivt pksytysten, yhytysten yt saneli:
ptyi piv kuulemahan, kuu kulta thymhn;
aallot seisottui selll, lainehet lahen perll;
puuttui virrat vierimst, Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski, joki Juortanin pyshtyi.
Siit vanha Vinminen, kun oli sanoja kuullut,
saanut kylliksi sanoja, luonut lempiluottehia,
rupeavi lhtemhn suusta Antero Vipusen,
vatsasta varavkevn, mahtipontisen povesta.
Sanoi vanha Vinminen: "Oi sie Antero Vipunen!
Ava suusi suuremmaksi, leukapielesi levit,
psisin mahasta maalle, kotihini kulkemahan!"
Siin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Mont' olen synyt, monta juonut, tuhonnut tuhatlukuja;
moint' en viel konsa synyt, kuin sin vanhan
Vinmisen!
Hyvin laait tultuasi, teet paremmin, kun paloat."
Siit Antero Vipunen irvisti ikenins,
avoi suunsa suuremmaksi, leukapielens levitti.
Itse vanha Vinminen lksi suusta suuritieon,
vatsasta varavkevn, mahtipontisen povesta;
luiskahtavi poies suusta, kaapsahtavi kankahalle,
kuin on kultainen orava tahi nt kultarinta.
Lksi siit astumahan; tuli sepponsa pajahan.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia, miten laita lasketahan,
perilaita liitethn, kokkapuut kohennetahan?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja, tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta."
Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi,
periphyt ptetyksi, kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistmtt, laiva lastun ottamatta.
tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista,
ain' yh ajattelevi, pitkin ptns pitvi,
mistp sanoja saisi, loisi lempiluottehia.
Paimen vastahan tulevi; hnp tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa, tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen, vatsasta varavkevn.
Vaan se on sinne mentvt, polku poimeteltavata,
ei ole matkoa hyve, ei aivan pahintakana:
yks' on juoni juostaksesi naisten neulojen neni,
tuosta toinen kyksesi miehen miekan tutkaimia,
kolmas koikutellaksesi uron tapparan teri."
Vaka vanha Vinminen toki mietti mennksens.
Painuvi sepn pajahan, sanovi sanalla tuolla:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos rautaiset talukset,
tao rautarukkahiset, paita rautainen rakenna!
Laai rautainen korento, terksinen tienaellos:
pane symehen terkset, ve plle melto rauta!
Lhen saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan
vatsasta varavkevn, suusta Antero Vipusen."
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut
vipunsa virittmst, ahtamasta ansatiens;
et sielt sanoa saane, et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Vinminen toki lksi, ei totellut.
Astui pivn helkytteli naisten neulojen neni,
astui toisen torkutteli miesten miekan tutkaimia,
kolmannenki koikutteli uron tapparan teri.
Itse virsiks Vipunen, mies vanha varavkev,
tuo viruvi virsinens, luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni,
lepp leukaluun nenss, pajupehko parran pll,
otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla.
Jo tulevi Vinminen. Veti miekan, riitsi rauan
huotrasta huveksisesta, vyst vennon-selkisest;
kaatoi haavan hartioilta, koivut kulmilta kukisti,
leuoilta lept levet, pajupehkot parran plt,
otsalta oravikuuset, havuhongat hampahilta.
Systi rautaisen korennon suuhun Antero Vipusen,
ikenihin irjuvihin, leukoihin lotisevihin.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse pois, inehmon orja,
maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta!"
Tuop' on virsiks Vipunen heti herkesi unesta.
Tunsi koskevan kovasti, kipesti kiusaisevan:
puri rautaisen korennon, puri plt mellon rauan;
ei tiennyt terst purra, ei sy synt rauan.
Tuossa vanhan Vinmisen, suun ohella seistessns,
jalka toinen torkahtavi, vasen jalka vaapahtavi
suuhun Antero Vipusen, leukaluulle luikahutti.
Heti virsiks Vipunen avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielens levitti, nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Vinmisen.
Siin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki synyt, synyt uuhta, synyt vuohta,
synyt lehme mahoa, synyt karjua sikoa:
en ole viel mointa synyt, en tmn palan makuista!"
Itse vanha Vinminen, hnp tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla, htpiv hmmente
tmn hiien hinkalossa, tmn kalman karsinassa."
Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin ele.
Veitsi on vyll Vinmisen, p visainen veitsessns;
tuosta hn teki venosen, teki tieolla venosen.
Soutelevi, luitelevi suolen pst suolen phn,
souteli joka solukan, joka supun suikerteli.
Vanha virsiks Vipunen ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Vinminen lihen itsens sepoksi,
rakentihe rautioksi; painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi, turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti, sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi, vasaraksi kyynspns.
Takoa taputtelevi, ly lynnhyttelevi;
takoi yn lepemtt, pivn pouahuttamatta
vatsassa varavkevn, mahtipontisen povessa.
Silloin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Mi sin lienet miehisi ja kuka urohiasi?
Jo olen synyt saan urosta, tuhonnut tuhannen miest,
enp liene mointa synyt: syet suuhuni tulevat,
keklehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni!
"Lhe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha,
pakenemahan,
ennenkuin emosi etsin, haen valtavanhempasi!
Jos sanon min emolle, virkan, vierin vanhemmalle,
enemp' on emolla tyt, vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi, lapsi anke'in asuvi.
"En nyt tuota tunnekana enk arvoa alusta,
mist' olet, hiisi, hingannunna, kusta, turma, tnne tullut
puremahan, jytmhn, symhn, kaluamahan.
Oletko tauti Luojan luoma, surma stm Jumalan,
vain olet teko tekem, toisen tuoma, toisen luoma,
pantu tnne palkan eest, rakettu rahan nenst?
"Ollet tauti Luojan luoma, surma stm Jumalan,
niinp' on luome Luojahani, heitime Jumalahani:
ei Herra hyve heit, Luoja ei kaunista kaota.
"Kun lienet teko tekem, pulma toisen pungastama,
kyll saan sukusi tiet, lyn synnyntsijasi!
"Tuolta ennen pulmat puuttui, tuolta taikeat tapahtui:
tietomiesten tienohilta, laulumiesten laitumilta,
konnien kotisijoilta, taikurien tanterilta;
tuolta Kalman kankahilta, maasta manteren sisst,
miehen kuollehen ko'ista, kaonnehen kartanosta;
mullista muhajavista, maista liikuteltavista,
somerilta pyrivilt, hiekoilta helisevilt;
notkoilta noroperilt, soilta sammalettomilta,
here'ist hettehist, likkyvist lhtehist;
metsn hiien hinkalosta, viien vuoren vinkalosta,
vaaran vaskisen laelta, kuparisen kukkulalta;
kuusista kuhisevista, hongista hohisevista,
latvasta lahon petjn, mtpist mntylist;
revon ryntsijoilta, hirven hiihtokankahilta,
kontion kivikolosta, karhun louhikammiosta;
Pohjan pitkst perst, Lapin maasta laukeasta,
ahoilta vesattomilta, mailta kyntmttmilt;
suurilta sotakeoilta, miehentappo-tanterilta,
ruohoista rohisevista, hurmehista huuruvista;
suurilta meren selilt, ulapoilta auke'ilta,
meren mustista mu'ista, tuhannen sylen syvst;
virroista vihisevist, palavoista pyrtehist,
Rutjan koskesta kovasta, ve'en vankan vntehest;
takaisesta taivahasta, poutapilvien perilt,
ahavan ajeloteilt, tuulen tuutimasijoilta.
"Sieltk sinki puutuit, sielt, taikea, tapahuit
symehen syyttmhn, vatsahan viattomahan,
symhn, kaluamahan, puremahan, louhtamahan?
"Himmene nyt, Hiien hurtta, raukea, Manalan rakki,
lhe pois kohusta, konna, maan kamala, maksoistani,
symst synkpy, pernoani pehkomasta,
vatsoa vanuttamasta, keuhkoloita kiertmst,
napoa navertamasta, ohimoita ottamasta,
selkluita luistamasta, sivuja sivertmst!
"Jos ei minussa miest liene, niin panen parempiani
tmn pulman purkajaksi, kauhean kaottajaksi.
"Nostan maasta mannun eukot, pellosta peri-isnnt,
kaikki maasta miekkamiehet, hiekasta hevoisurohot
vekseni, voimakseni, tuekseni, turvakseni
tss tyss tylhss, tss tuskassa kovassa.
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
nouse, mets, miehinesi, katajikko, kansoinesi,
petikk, perehinesi, umpilampi, lapsinesi,
sata miest miekallista, tuhat rauaista urosta
tt hiitt hieromahan, juutasta rutistamahan!
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
nouse veest, veen emnt, sinilakki, lainehista,
hienohelma, hettehest, puhasmuotoinen, muasta
veksi vhn urohon, miehen pienen miehuueksi,
jottei minua syytt sy eik tauitta tapeta!
"Kun ei tuostana totelle, vjnne vhekn,
kave eukko, luonnon tytti, kave kultainen korea,
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin em itselit,
ky nyt tuskat tuntemahan, htpivt htmhn,
tm jakso jaksamahan, puutunnainen purkamahan!
"Ja kun ei sit totelle, vlttne vhekn,
Ukko taivahan-napainen, remupilven-reunahinen,
tule tnne tarvittaissa, ajaite anottaessa,
tyt kehnot kerittmhn, rikkonaiset riisumahan
miekalla tuliterll, silll skehisell!
"Lhe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha,
pakenemahan!
Ei tll sinun sijoa sijankana tarpehella.
Muunne muuttaos majasi, etemm elosijasi,
isntsi istumille, emntsi astumille!
"Sitte sinne tultuasi, matkan phn pstysi,
tekijsi tienohille, laittajasi laitumille,
laai tunnus tultuasi, salamerkki saatuasi,
jysk kuin ukon jyrynen, vlk kuin tulen vlhys!
Potkaise pihalta portti, laske lauta ikkunasta,
siit siirrite sishn, lenn tupruna tupahan!
Ota kiinni kinterest, kai'immasta kantapst,
isnnt perisopesta, emnnt ovisopesta!
Isnnlt silm kaiva, emnnlt p murota,
sormet koukkuhun koverra, vnn pt vrllehen!
"Jos siit vhn tulisi, lenn kukkona kujalle,
kanan lasna kartanolle, rinnoin rikkatunkiolle!
Sorra soimelta hevonen, navetasta sarvinauta,
sarvet sontahan sovita, hnt laske lattialle,
silmt knn kellellehen, niskat ruttohon rutaise!
"Oletko tauti tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema, vilun ilman viehttm,
mene tuulen tiet myten, ahavan rekiratoja,
ilman puussa istumatta, lepss lepemtt
vaaran vaskisen laelle, kuparisen kukkulalle,
siell tuulen tuuitella, ahavaisen akkiloia!
"Lienet tullut taivahalta, poutapilvien perilt,
nouse taasen taivahalle, tuonne ilmoille ylene,
pilvihin pirisevihin, thtihin trisevihin,
tulena palelemahan, skehin sikkymhn
auringon ajelemilla, kuun kehyen kiertmill!
"Lienet, vieno, veen vetm, meren aaltojen ajama,
niin, vieno, vetehen menns, alle aaltojen ajaite,
mutalinnan liepehille, vesiharjun hartehille,
siell aaltojen ajella, ve'en synkn sylkytell!
"Lienet Kalman kankahalta, ikimennehen majoilta,
toki koitellos kotia, noille Kalman kartanoille,
multihin muhajavihin, maihin liikuteltavihin,
johon on kansa kaatununna, vki vahva vntynynn!
"Kun liet, tuhma, tuolta tullut metsn hiien hinkalosta,
petjisist pesist, honkaisista huonehista,
niin sinne sinun manoan metsn hiien hinkalohon,
honkaisihin huonehisin, petjisihin pesihin,
sini siell ollaksesi, kunnes lattiat lahovat,
seinhirret sienettyvt, laki plt laukeavi.
"Ja tuonne sinun manoan, tuonne kehnoa kehoitan
ukkokontion kotihin, akkakarhun kartanohon,
notkoille noroperille, soille rykymttmille,
heiluvihin hettehisin, lilyvihin lhtehisin,
lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin.
"Et siell sijoa saane, niin tuonne sinun manoan
Pohjan pitkhn perhn, Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille, maille kyntmttmille,
kuss' ei kuuta, aurinkoa eik pive iss.
Siell' on onni ollaksesi, lempi liehaellaksesi:
hirvet on puihin hirtettyn, jalot peurat jaksettuna
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen.
"Ja tuonne sinun manoan, tuonne ksken ja kehoitan
Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyrtehesen,
johon puut p'in putoovat, perin vierivt petjt,
tyvin systen suuret hongat, latvoin lakkapt petjt.
Ui siell, paha pakana, kosken kuohuja kovia,
ve'et vljt vnnttele, ve'et ahtahat asuile!
"Et siell sijoa saane, niin tuonne sinun manoan
Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikipurohon,
jost' et pse pivinsi, selvi sin ikn,
kun en psne pstmhn, kerinne kerittmhn
yheksll oinahalla, yhen uuhen kantamalla,
yheksll hrksell, yhen lehmsen vasoilla,
yheksn oron keralla, yhen tamman varsasilla.
"Josp' on kyyti kysynet, anonet ajohevoista,
kyll m sulle kyyin laitan ja annan ajohevosen:
Hiiess' on hyv hevonen, punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski, nen varsin valkeata,
kaikki on rautaiset kapiot, terksiset temmottimet;
ne jaksaa mkehen menn, nousta notkon penkerehen
hyvll hypittjll, ajajalla ankaralla.
"Kun ei siit kyllin liene, saaos Hiien hiihtoneuvot,
Lemmon leppiset sivakat, Pahalaisen paksu sauva,
joilla hiiht Hiien maita, Lemmon lehtoja samoat,
hilpotellen Hiien maita, Pahan maita paipotellen!
Kivi on tiell poikkipuolin: se poikki porahtakohon,
hako tiell pitkin puolin: tuo kaheksi katketkohon,
uros tiell pystyn puolin: sep' on laitahan lhet!
"Lhe nyt, liika, liikkumahan, mies paha, pakenemahan
ennen pivn nousemista, koi-jumalan koittamista,
auringon ylenemist, kukon nen kuulumista!
Nyt on liian liikeaika ja pahan pakenoaika,
kuutamainen kulkeasi, valkea vaeltoasi.
"Kun et vjnne vlehen, eronne, emotoin rakki,
saan min kokolta kourat, veren juojalta vekarat,
linnulta lihan pitimet, havukalta haarottimet,
joilla konnat kouristelen, ilket iki asetan
pn prisemttmksi, hengen huokumattomaksi.
"Luopui ennen luotu lempo, eksyip emollinenki
tullessa Jumalan tunnin, avun Luojan auetessa:
etk sie, emotoin, eksy, luovu, luonnotoin siki,
haihu, koira haltiatoin, erkane, emotoin rakki,
tmn tunnin tutkaimella, tmn kuuhuen kululla?"
Vaka vanha Vinminen silloin tuon sanoiksi virkki:
"Hyv tll' on ollakseni, armas aikaellakseni:
maksat leivksi ptevi, marut maksan srpimeksi,
keuhkot kypi keitokseksi, rasvat ruoiksi hyviksi.
"Asetan alasimeni syvemmin synlihoille,
painan paljani lujemmin paikoille pahemmillenki,
ettet pse pivinsi, selvi sin ikn,
kun en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia,
kuulla kylllt sanoja, tuhansia tutkelmoita.
Ei sanat salahan joua eik luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevt."
Silloin virsiks Vipunen, tuo vanha varavkev,
jonk' oli suussa suuri tieto, mahti ponnetoin povessa,
aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti
lauloaksensa hyvi, parahia pannaksensa,
noita syntyj syvi, ajan alkuluottehia,
joit' ei laula kaikki lapset, ymmrr yhet urohot
tll inhalla ill, katoavalla kannikalla.
Lauloi synnyt syit myten, luottehet lomia myten,
kuinka luojansa luvalla, kaikkivallan vaatimalla
itsestns ilma syntyi, ilmasta vesi erosi,
veest manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta,
ilman pielten pistnnst, taivosen thytnnst.
Siin virsiks Vipunen kyll lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eik nhty sin ilmoisna ikn
parempata laulajata, tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia,
kuin on slk srins, ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi pivt pksytysten, yhytysten yt saneli:
ptyi piv kuulemahan, kuu kulta thymhn;
aallot seisottui selll, lainehet lahen perll;
puuttui virrat vierimst, Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski, joki Juortanin pyshtyi.
Siit vanha Vinminen, kun oli sanoja kuullut,
saanut kylliksi sanoja, luonut lempiluottehia,
rupeavi lhtemhn suusta Antero Vipusen,
vatsasta varavkevn, mahtipontisen povesta.
Sanoi vanha Vinminen: "Oi sie Antero Vipunen!
Ava suusi suuremmaksi, leukapielesi levit,
psisin mahasta maalle, kotihini kulkemahan!"
Siin virsiks Vipunen itse tuon sanoiksi virkki:
"Mont' olen synyt, monta juonut, tuhonnut tuhatlukuja;
moint' en viel konsa synyt, kuin sin vanhan
Vinmisen!
Hyvin laait tultuasi, teet paremmin, kun paloat."
Siit Antero Vipunen irvisti ikenins,
avoi suunsa suuremmaksi, leukapielens levitti.
Itse vanha Vinminen lksi suusta suuritieon,
vatsasta varavkevn, mahtipontisen povesta;
luiskahtavi poies suusta, kaapsahtavi kankahalle,
kuin on kultainen orava tahi nt kultarinta.
Lksi siit astumahan; tuli sepponsa pajahan.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia, miten laita lasketahan,
perilaita liitethn, kokkapuut kohennetahan?"
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja, tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta."
Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi,
periphyt ptetyksi, kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistmtt, laiva lastun ottamatta.
