Seitsemasviidetta Runo
Vaka vanha Vinminen kauan soitti kanteletta,
sek soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, ilo pivn ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle,
piv ptyi linnastansa, loihe latvahan petjn
kanteletta kuulemahan, iloa imehtimhn.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
siit pivn kiinni saapi, kuuhuen ksin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta, pivn latvasta petjn.
Ne kohta kotihin saattoi, pimehn Pohjolahan.
Ktki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen,
lauloi pivn paistamasta vuorehen terksisehen.
Itse tuossa noin saneli: "Ells tlt ilman psk,
nousko, kuu, kumottamahan, psk, piv, paistamahan,
kun en kyne pstmhn, itse tulle noutamahan
yheksn orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!"
Kun oli kuun kulettanunna sek pivn saattanunna
Pohjolan kivimkehen, rautaisehen kalliohon,
jopa valkean varasti, tulen Vinln tuvilta:
sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.
Jo oli y alinomainen, pitk, pilkkoisen pime.
Oli y Kalevalassa, noilla Vinln tuvilla
sek tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta,
ikv inehmisien, ikv itsen Ukonki.
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja,
alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi,
mik kumma kuun e'ess, mik terhen pivn tiess,
kun ei kuu kumotakana eik piv paistakana.
Astui pilven rt myten, taivahan rajoa myten
sukassa sinertvss, kirjavassa kaplukassa;
kvi kuuta etsimhn, pive tapoamahan:
eip kuuta lykn, pive tapoakana.
Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata
miekalla tuliterll, silll skenevll;
iski tulta kyntehens, jrskytti jsenehens
ylhll taivosessa, thtitarhojen tasalla.
Saipa tulta iskemll. Ktkevi tulikipunan
kultaisehen kukkarohon, hope'isehen keh'n.
Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella
kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi.
Neiti pitkn pilven pll, impi ilman partahalla
tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli
kultaisessa ktkyess, hihnoissa hope'isissa.
Hope'iset orret notkui, ktkyt kultainen kulisi,
pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe
tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa.
Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista,
tulta sormilla somitti, ksin vaali valkeaista:
tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta,
ktsilt kntelijn, sormilta somittelijan.
Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen,
lpi likkyi taivosista, puhki pilvist pirisi,
lpi taivahan yheksn, halki kuuen kirjokannen.
Sanoi vanha Vinminen: "Veli, seppo Ilmarinen!
Lhtekmme katsomahan, saakamme opastumahan,
mik tuo tuli tulonen, outo valkea valahti
ylisist taivosista alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehnen eli pivn pyrylinen!"
Lksivt urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat,
miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa
tulen siirtymsijoille, valkean valantomaille.
Joki joutuvi etehen, melken meren tapainen.
Siin vanha Vinminen alkoi veiste venett,
alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen
laati kuusesta meloja, petjst jrkleit.
Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa;
niin veivt venon vesille. Soutelevat, joutelevat
ympri Nevan jokea, Nevan nient kiertelevt.
Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttrist,
tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen:
"Mit miehi olette, kuinka teit kutsutahan?"
Sanoi vanha Vinminen: "Merimiehi olemme,
min vanha Vinminen, toinen seppo Ilmarinen.
Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!"
Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Min olen vanhin
vaimoksia,
vanhin ilman impilit, ensin em itselit,
joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen.
Minne te menette, miehet, kunne lksitte, urohot?"
Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:
"Tukehtui tulonen meilt, vaipui meilt valkeainen.
Viikon on tuletta oltu, pime'iss piileskelty.
Nyt on meill mielessmme menn tulta tietmhn,
jok' on tullut taivahasta, plt pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tuli on tuima tie'ettv, valkeainen vaaittava.
Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati!
Tuikahti tulikipuna, putosi punakernen
Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemilt
lpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman,
puhki reppnn retuisen, kautta kuivan kurkihirren
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan.
"Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan
panihe pahoille tille, lihe tille trke'ille:
rikkoi rinnat tyttrilt, neitosilta nnnit nppi,
turmeli pojalta polvet, isnnlt parran poltti.
"iti lastansa imetti ktkyess vaivaisessa.
Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta tyt:
poltti lapsen ktkyest, poltti paarmahat emolta.
Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan,
ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan
tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen.
"Niin emo enemmn tiesi, ei emo Manalle mennyt;
se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella
lpi pienen neulansilmn, halki kirvehen hamaran,
puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta."
Vaka vanha Vinminen itse enntti kysy:
"Kunne tulet tuosta lksi, kunne kiihti kipunat
Tuurin pellon pientarelta? Metsllenk vai merelle?"
Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi:
"Tuli tuosta mennessns, valkeainen vierressns
ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita;
viimein vierhti vetehen, aaltoihin Aluen jrven:
se oli sytty tulehen, skehin sihkyell.
"Kolmasti kesisn yn, yhekssti syksy-yn,
kuohui kuusien tasalle, rjyi plle yrhien
tuon tuiman tulen ksiss, varin valkean vess.
"Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa.
Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat,
miten olla, kuin ele: ahven itki aittojansa,
kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivist.
"Lksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista:
eip ahven saanutkana. Niin meni sinerv siika:
se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen.
"Jo vettyi Aluen jrvi, psi plt yrstens
sijallensa entiselle yhten kesisn yn.
"Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia,
tuhannen nentse niemen, sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijt, katalan kaottajata
niss tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervn siian.
Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita,
tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan appajata, katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan.
Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse,
tuhannen nentse niemen, sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijt, katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Vinminen, toinen seppo Ilmarinen
nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi;
sen painoi pajuvesill, raian kuorilla rakenti.
Vaka vanha Vinminen tynti naiset nuottaselle.
Lksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan.
Soutelevat, luitelevat niemi nient, saari saarta,
lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse
ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon.
Pyrithn, pyyethn, ve'ethn, vellotahan
nurin nuotta potketahan, vrin veethn apaja:
ei saa'a sit kaloa, kuta kilvoin pyyethn.
Veljekset vesille lksi, miehet nuotalle menevt.
Pohetahan, potketahan, ve'ethn, vennotahan
lahen suita, luo'on pit, Kalevan kivikaria:
ei saa'a kaloa tuota, mit tarkoin tarvittihin.
Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesilt
eik suurelta sellt: kalat pienet, verkot harvat.
Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi,
kysyi siika synhlt, lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat,
liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat,
suuren tarpoimen talujat, pitkn varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Vinminen. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa.
Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat,
varret vaaksoa pitemmt, nuotat kahta kauheammat."
sek soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, ilo pivn ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle,
piv ptyi linnastansa, loihe latvahan petjn
kanteletta kuulemahan, iloa imehtimhn.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
siit pivn kiinni saapi, kuuhuen ksin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta, pivn latvasta petjn.
Ne kohta kotihin saattoi, pimehn Pohjolahan.
Ktki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen,
lauloi pivn paistamasta vuorehen terksisehen.
Itse tuossa noin saneli: "Ells tlt ilman psk,
nousko, kuu, kumottamahan, psk, piv, paistamahan,
kun en kyne pstmhn, itse tulle noutamahan
yheksn orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!"
Kun oli kuun kulettanunna sek pivn saattanunna
Pohjolan kivimkehen, rautaisehen kalliohon,
jopa valkean varasti, tulen Vinln tuvilta:
sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.
Jo oli y alinomainen, pitk, pilkkoisen pime.
Oli y Kalevalassa, noilla Vinln tuvilla
sek tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta,
ikv inehmisien, ikv itsen Ukonki.
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja,
alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi,
mik kumma kuun e'ess, mik terhen pivn tiess,
kun ei kuu kumotakana eik piv paistakana.
Astui pilven rt myten, taivahan rajoa myten
sukassa sinertvss, kirjavassa kaplukassa;
kvi kuuta etsimhn, pive tapoamahan:
eip kuuta lykn, pive tapoakana.
Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata
miekalla tuliterll, silll skenevll;
iski tulta kyntehens, jrskytti jsenehens
ylhll taivosessa, thtitarhojen tasalla.
Saipa tulta iskemll. Ktkevi tulikipunan
kultaisehen kukkarohon, hope'isehen keh'n.
Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella
kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi.
Neiti pitkn pilven pll, impi ilman partahalla
tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli
kultaisessa ktkyess, hihnoissa hope'isissa.
Hope'iset orret notkui, ktkyt kultainen kulisi,
pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe
tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa.
Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista,
tulta sormilla somitti, ksin vaali valkeaista:
tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta,
ktsilt kntelijn, sormilta somittelijan.
Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin.
Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen,
lpi likkyi taivosista, puhki pilvist pirisi,
lpi taivahan yheksn, halki kuuen kirjokannen.
Sanoi vanha Vinminen: "Veli, seppo Ilmarinen!
Lhtekmme katsomahan, saakamme opastumahan,
mik tuo tuli tulonen, outo valkea valahti
ylisist taivosista alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehnen eli pivn pyrylinen!"
Lksivt urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat,
miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa
tulen siirtymsijoille, valkean valantomaille.
Joki joutuvi etehen, melken meren tapainen.
Siin vanha Vinminen alkoi veiste venett,
alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen
laati kuusesta meloja, petjst jrkleit.
Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa;
niin veivt venon vesille. Soutelevat, joutelevat
ympri Nevan jokea, Nevan nient kiertelevt.
Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttrist,
tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen:
"Mit miehi olette, kuinka teit kutsutahan?"
Sanoi vanha Vinminen: "Merimiehi olemme,
min vanha Vinminen, toinen seppo Ilmarinen.
Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!"
Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Min olen vanhin
vaimoksia,
vanhin ilman impilit, ensin em itselit,
joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen.
Minne te menette, miehet, kunne lksitte, urohot?"
Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:
"Tukehtui tulonen meilt, vaipui meilt valkeainen.
Viikon on tuletta oltu, pime'iss piileskelty.
Nyt on meill mielessmme menn tulta tietmhn,
jok' on tullut taivahasta, plt pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tuli on tuima tie'ettv, valkeainen vaaittava.
Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati!
Tuikahti tulikipuna, putosi punakernen
Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemilt
lpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman,
puhki reppnn retuisen, kautta kuivan kurkihirren
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan.
"Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan
panihe pahoille tille, lihe tille trke'ille:
rikkoi rinnat tyttrilt, neitosilta nnnit nppi,
turmeli pojalta polvet, isnnlt parran poltti.
"iti lastansa imetti ktkyess vaivaisessa.
Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta tyt:
poltti lapsen ktkyest, poltti paarmahat emolta.
Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan,
ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan
tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen.
"Niin emo enemmn tiesi, ei emo Manalle mennyt;
se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella
lpi pienen neulansilmn, halki kirvehen hamaran,
puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta."
Vaka vanha Vinminen itse enntti kysy:
"Kunne tulet tuosta lksi, kunne kiihti kipunat
Tuurin pellon pientarelta? Metsllenk vai merelle?"
Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi:
"Tuli tuosta mennessns, valkeainen vierressns
ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita;
viimein vierhti vetehen, aaltoihin Aluen jrven:
se oli sytty tulehen, skehin sihkyell.
"Kolmasti kesisn yn, yhekssti syksy-yn,
kuohui kuusien tasalle, rjyi plle yrhien
tuon tuiman tulen ksiss, varin valkean vess.
"Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa.
Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat,
miten olla, kuin ele: ahven itki aittojansa,
kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivist.
"Lksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista:
eip ahven saanutkana. Niin meni sinerv siika:
se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen.
"Jo vettyi Aluen jrvi, psi plt yrstens
sijallensa entiselle yhten kesisn yn.
"Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia,
tuhannen nentse niemen, sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijt, katalan kaottajata
niss tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervn siian.
Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita,
tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan appajata, katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'
"Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan.
Oli aikoa vhisen: tuli tuska nielijlle,
vaikea vajottajalle, pakko paljo synehelle.
"Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi pivn, uipi toisen
lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse,
tuhannen nentse niemen, sa'an saaren kainalotse.
Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman:
'Ei ole vienossa ve'ess, Aluessa ankehessa
kalan kurjan nielijt, katalan kaottajata
tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Vinminen, toinen seppo Ilmarinen
nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi;
sen painoi pajuvesill, raian kuorilla rakenti.
Vaka vanha Vinminen tynti naiset nuottaselle.
Lksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan.
Soutelevat, luitelevat niemi nient, saari saarta,
lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse
ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon.
Pyrithn, pyyethn, ve'ethn, vellotahan
nurin nuotta potketahan, vrin veethn apaja:
ei saa'a sit kaloa, kuta kilvoin pyyethn.
Veljekset vesille lksi, miehet nuotalle menevt.
Pohetahan, potketahan, ve'ethn, vennotahan
lahen suita, luo'on pit, Kalevan kivikaria:
ei saa'a kaloa tuota, mit tarkoin tarvittihin.
Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesilt
eik suurelta sellt: kalat pienet, verkot harvat.
Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi,
kysyi siika synhlt, lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat,
liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat,
suuren tarpoimen talujat, pitkn varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Vinminen. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa.
Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat,
varret vaaksoa pitemmt, nuotat kahta kauheammat."
