Toinen Runo
Nousi siit Vinminen jalan kahen kankahalle
saarehen selllisehen, manterehen puuttomahan.
Viipyi siit vuotta monta, aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi, pitkin ptns pitvi:
kenp maita kylvmhn, toukoja tihittmhn?
Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvmhn, toukoja tihittmhn!
Kylvi maita kyyhtteli, kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
Met kylvi mnnikiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Noromaille koivut kylvi, lept maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville,
katajat karuille maille, tammet virran vieremille.
Lksi puut ylenemhn, vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapt petjt.
Nousi koivupuut noroilla, lept mailla leyhke'ill,
tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja, tuomehen hyv he'elm.
Vaka vanha Vinminen kvi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvmi.
Nki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa, olevillen onnillensa;
vuotti viel yt kolme, saman verran piviki.
Kvi siit katsomahan viikon pst viimeistki:
ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan.
Niin nkevi nelj neitt, viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitnnss, kastekorren katkonnassa
nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli.
Tulipa merest Tursas, uros aalloista yleni.
Tunki heinset tulehen, ilmivalkean vkehen;
ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia ljnen, koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen
terho,
josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.
Ojenteli oksiansa, levitteli lehvins.
Latva tytti taivahalle, lehvt ilmoille levisi:
pitti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,
pivn peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?
Ikv inehmon olla, kamala kalojen uia
ilman pivn paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sit urosta eik miest urheata,
joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa.
Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave iti, kantajani, luonnotar, ylentjni!
Laitapa ve'en vke veess on vke paljo
tm tammi taittamahan, puu paha hvittmhn
eest pivn paistavaisen, tielt kuun kumottavaisen!"
Nousipa merest miesi, uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri eik aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat kess, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyhyt vylle vytty, vaskikirves vyn takana:
varsi peukalon pituinen, ter kynnen korkeuinen.
Vaka vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
on miesi nkemins, uros silmnluontiansa,
pystyn peukalon pituinen, hrn kynnen korkunainen!
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mi sin olet miehisi, ku, kurja, urohiasi?
Vhn kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merest, uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen vke.
Tulin tammen taittamahan, puun murskan
murentamahan."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu, eip luotu eik suotu
ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi; katsahtavi viel kerran:
nki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi, phyt pilvi pitvi;
parta on eess polven pll, hivus kannoilla takana;
sylt oli silmien vlitse, sylt housut lahkehesta,
puoltatoista polven pst, kahta kaation rajasta.
Hivelevi kirvestns, tahkaisi tasatere
kuutehen kovasimehen, seitsemhn sieran phn.
Astua lykyttelevi, ky kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla, leve'ill liehuimilla.
Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen.
Iski puuta kirvehell, tarpaisi tasaterll.
Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehest, panu tammesta pakeni:
tahtoi tammi kallistua, lysmy rutimoraita.
Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella.
Tyven tynnytti ithn, latvan laski luotehesen,
lehvt suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen.
Kenp siit oksan otti, se otti ikuisen onnen;
kenp siit latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;
kenp lehvn leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut, plhellyt plkreit
selvlle meren sellle, lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli, meren likk likytteli
venosina veen selll, laivasina lainehilla.
Kantoi tuuli Pohjolahan. Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi, virutteli vaattehia
rannalla vesikivell pitkn niemyen nenss.
Nki lastun lainehilla; tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin, pitkkielell piha'an,
teh noian nuoliansa, ampujan asehiansa.
Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala,
psi pivt paistamahan, psi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota, metst mielin kasvaella,
lehtipuuhun, ruohomaahan, linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan, kki pll kukkumahan.
Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.
Siit vanha Vinminen astuvi, ajattelevi
rannalla seln sinisen, ve'en vankan vieremill.
Lyti kuusia jyvi, seitsemi siemeni
rannalta merelliselt, hienoiselta hietiklt;
ktki n'n nahkasehen, koipehen kesoravan.
Lksi maata kylvmhn, siement sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta: "Eip nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha Vinminen teetti kirvehen tervn.
Siit kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat; yhen jtti koivahaisen
lintujen leposijaksi, kksen kukuntapuuksi.
Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan: "Miksip on tuo jtetty
koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?"
Sanoi vanha Vinminen: "Siksip on tuo jtetty:
lintujen lepemiksi, kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Hyvinp sinki laait:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepemiksi, itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli.
Siit vanha Vinminen otti kuusia jyvi,
seitsemi siemeni yhen n'n nahkasesta,
koivesta kesoravan, keskrpn kmmenest.
Lksi maata kylvmhn, siement sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Min kylvn kyyhttelen
Luojan sormien lomitse, ken kautta kaikkivallan
tlle maalle kasvavalle, ahollen ylenevlle.
"Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emnt!
Pane nyt turve tunkemahan, maa vkev vntmhn!
Eip' on maa vke puutu sin ilmoisna ikn,
kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttrist.
"Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan sek varret varttumahan!
Tuhansin neni nosta, saoin haaroja hajota
kynnstni, kylvstni, varsin vaivani nst!
"Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen,
vallan pilviss pitj, hattarojen hallitsija!
Pi pilviss kerjt, sekehiss neuvot selvt!
It ist pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lnnest lhet, etelst ennttele!
Vihmo vett taivosesta, mett pilvist pirota
orahille nouseville, touoille tohiseville!"
Tuo Ukko, ylijumala, taatto taivon valtiainen,
piti pilviss kerjt, sekehiss neuvot selvt.
Itti ist pilven, nosti longan luotehesta,
toisen lnnest lhetti, etelst enntteli;
syrjin yhtehen syssi, lomituksin loukahutti.
Vihmoi vett taivosesta, mett pilvist pirotti
orahille kasvaville, touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen, kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmest, Vinmisen raatamasta.
Jopa tuosta toisna pn, kahen, kolmen yn perst,
viikon pst viimeistki vaka vanha Vinminen
kvi tuota katsomahan kyntns, kylvns,
varsin vaivansa nk: kasvoi ohra mielt myten,
thkt kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
Siin vanha Vinminen katseleikse, knteleikse.
Niin tuli kevtkknen, nki koivun kasvavaksi:
"Miksip on tuo jtetty koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Vinminen: "Siksip on tuo jtetty
koivahainen kasvamahan: sinulle kukuntapuuksi.
Siin kukkuos, kknen, helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta, tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipivllki,
ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsini,
rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vierini!"
saarehen selllisehen, manterehen puuttomahan.
Viipyi siit vuotta monta, aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi, pitkin ptns pitvi:
kenp maita kylvmhn, toukoja tihittmhn?
Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvmhn, toukoja tihittmhn!
Kylvi maita kyyhtteli, kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
Met kylvi mnnikiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
Noromaille koivut kylvi, lept maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville,
katajat karuille maille, tammet virran vieremille.
Lksi puut ylenemhn, vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapt petjt.
Nousi koivupuut noroilla, lept mailla leyhke'ill,
tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja, tuomehen hyv he'elm.
Vaka vanha Vinminen kvi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa, Pellervoisen kylvmi.
Nki puut ylenneheksi, vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa, olevillen onnillensa;
vuotti viel yt kolme, saman verran piviki.
Kvi siit katsomahan viikon pst viimeistki:
ei ole tammi kasvanunna, juurtununna puu Jumalan.
Niin nkevi nelj neitt, viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitnnss, kastekorren katkonnassa
nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi, kaikki karhille veteli.
Tulipa merest Tursas, uros aalloista yleni.
Tunki heinset tulehen, ilmivalkean vkehen;
ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia ljnen, koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen
terho,
josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.
Ojenteli oksiansa, levitteli lehvins.
Latva tytti taivahalle, lehvt ilmoille levisi:
pitti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,
pivn peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata?
Ikv inehmon olla, kamala kalojen uia
ilman pivn paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sit urosta eik miest urheata,
joka taisi tammen kaata, satalatvan langettoa.
Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave iti, kantajani, luonnotar, ylentjni!
Laitapa ve'en vke veess on vke paljo
tm tammi taittamahan, puu paha hvittmhn
eest pivn paistavaisen, tielt kuun kumottavaisen!"
Nousipa merest miesi, uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri eik aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski- oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat kess, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyhyt vylle vytty, vaskikirves vyn takana:
varsi peukalon pituinen, ter kynnen korkeuinen.
Vaka vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
on miesi nkemins, uros silmnluontiansa,
pystyn peukalon pituinen, hrn kynnen korkunainen!
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mi sin olet miehisi, ku, kurja, urohiasi?
Vhn kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merest, uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen vke.
Tulin tammen taittamahan, puun murskan
murentamahan."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu, eip luotu eik suotu
ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi; katsahtavi viel kerran:
nki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi, phyt pilvi pitvi;
parta on eess polven pll, hivus kannoilla takana;
sylt oli silmien vlitse, sylt housut lahkehesta,
puoltatoista polven pst, kahta kaation rajasta.
Hivelevi kirvestns, tahkaisi tasatere
kuutehen kovasimehen, seitsemhn sieran phn.
Astua lykyttelevi, ky kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla, leve'ill liehuimilla.
Astui kerran keikahutti hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti maalle maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti juurelle tulisen tammen.
Iski puuta kirvehell, tarpaisi tasaterll.
Iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehest, panu tammesta pakeni:
tahtoi tammi kallistua, lysmy rutimoraita.
Niin kerralla kolmannella jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian, satalatvan lasketella.
Tyven tynnytti ithn, latvan laski luotehesen,
lehvt suurehen suvehen, oksat puolin pohjosehen.
Kenp siit oksan otti, se otti ikuisen onnen;
kenp siit latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;
kenp lehvn leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut, plhellyt plkreit
selvlle meren sellle, lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli, meren likk likytteli
venosina veen selll, laivasina lainehilla.
Kantoi tuuli Pohjolahan. Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi, virutteli vaattehia
rannalla vesikivell pitkn niemyen nenss.
Nki lastun lainehilla; tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin, pitkkielell piha'an,
teh noian nuoliansa, ampujan asehiansa.
Kun oli tammi taittununna, kaatununna puu katala,
psi pivt paistamahan, psi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota, metst mielin kasvaella,
lehtipuuhun, ruohomaahan, linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan, kki pll kukkumahan.
Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset, monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.
Siit vanha Vinminen astuvi, ajattelevi
rannalla seln sinisen, ve'en vankan vieremill.
Lyti kuusia jyvi, seitsemi siemeni
rannalta merelliselt, hienoiselta hietiklt;
ktki n'n nahkasehen, koipehen kesoravan.
Lksi maata kylvmhn, siement sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta: "Eip nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha Vinminen teetti kirvehen tervn.
Siit kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat; yhen jtti koivahaisen
lintujen leposijaksi, kksen kukuntapuuksi.
Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan: "Miksip on tuo jtetty
koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?"
Sanoi vanha Vinminen: "Siksip on tuo jtetty:
lintujen lepemiksi, kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman lintu: "Hyvinp sinki laait:
heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan
linnuille lepemiksi, itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli.
Siit vanha Vinminen otti kuusia jyvi,
seitsemi siemeni yhen n'n nahkasesta,
koivesta kesoravan, keskrpn kmmenest.
Lksi maata kylvmhn, siement sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Min kylvn kyyhttelen
Luojan sormien lomitse, ken kautta kaikkivallan
tlle maalle kasvavalle, ahollen ylenevlle.
"Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emnt!
Pane nyt turve tunkemahan, maa vkev vntmhn!
Eip' on maa vke puutu sin ilmoisna ikn,
kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttrist.
"Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan sek varret varttumahan!
Tuhansin neni nosta, saoin haaroja hajota
kynnstni, kylvstni, varsin vaivani nst!
"Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen,
vallan pilviss pitj, hattarojen hallitsija!
Pi pilviss kerjt, sekehiss neuvot selvt!
It ist pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lnnest lhet, etelst ennttele!
Vihmo vett taivosesta, mett pilvist pirota
orahille nouseville, touoille tohiseville!"
Tuo Ukko, ylijumala, taatto taivon valtiainen,
piti pilviss kerjt, sekehiss neuvot selvt.
Itti ist pilven, nosti longan luotehesta,
toisen lnnest lhetti, etelst enntteli;
syrjin yhtehen syssi, lomituksin loukahutti.
Vihmoi vett taivosesta, mett pilvist pirotti
orahille kasvaville, touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen, kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmest, Vinmisen raatamasta.
Jopa tuosta toisna pn, kahen, kolmen yn perst,
viikon pst viimeistki vaka vanha Vinminen
kvi tuota katsomahan kyntns, kylvns,
varsin vaivansa nk: kasvoi ohra mielt myten,
thkt kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
Siin vanha Vinminen katseleikse, knteleikse.
Niin tuli kevtkknen, nki koivun kasvavaksi:
"Miksip on tuo jtetty koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Vinminen: "Siksip on tuo jtetty
koivahainen kasvamahan: sinulle kukuntapuuksi.
Siin kukkuos, kknen, helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta, tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipivllki,
ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsini,
rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vierini!"
