Viides Runo

Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi

neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta.

Vaka vanha Vinminen, tuo tuosta pahoin pahastui:

itki illat, itki aamut, yhyet enemmin itki,

kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna,

mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien.

Astui huollen, huokaellen, symell synkell

rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyj:

miss Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?"

Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyj:

"Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi:

nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen

alla aaltojen syvien, pll mustien mutien.

"Siell Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi

pikkuisessa pirttisess, kamarissa kaitaisessa,

kiven kirjavan kyless, paaen paksun kainalossa."

Siit vanha Vinminen vetihe venesijoille.

Silmevi siimojansa, katselevi onkiansa;

otti ongen taskuhunsa, vkrauan vskyhyns.

Soutoa melastelevi, phn saaren saauttavi,

nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen.

Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja,

keksell kntelij. Laski launihin merelle,

ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi,

hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi.

Jo pivn muutamana, huomenna moniahana

kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa.

Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa.

Katselevi, kntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana!

Silehk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi,

haleahka haukiseksi, evtin emkalaksi;

ihala imehnoksiki, privatoin neitoseksi,

vytin veen on tyttseksi, korvitoin kotikanaksi:

luopuisin meriloheksi, syvn aallon ahveneksi."

Vyll' on veitsi Vinmisen, p hopea huotrasessa.

Veti veitsen viereltns, huotrastansa p hopean

kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa

aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi,

lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi.

Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilte kaloa:

lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe

pohjasta punaisen purren, venehest Vinmisen.

sken ptns ylenti, oikeata olkapt

vihurilla viiennell, kupahalla kuuennella;

nosti ktt oikeata, nytti jalkoa vasenta

seitsemnnell selll, yheksnnen aallon pll.

Sielt tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:

"Oi sie vanha Vinminen! En ollut min tuleva

lohi leikkaellaksesi, kala palstoin pannaksesi,

aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi,

lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi."

Sanoi vanha Vinminen: "Miksi sie olit tuleva?"

"Olinpa min tuleva kainaloiseksi kanaksi,

ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi,

sijasi levittjksi, pnalaisen laskijaksi,

pirtin pienen pyyhkijksi, lattian lakaisijaksi,

tulen tuojaksi tupahan, valkean virittjksi,

leivn paksun paistajaksi, mesileivn leipojaksi,

olutkannun kantajaksi, atrian asettajaksi.

"En ollut merilohia, syvn aallon ahvenia:

olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen,

kuta pyyit kuun iksi, puhki polvesi halasit.

"Ohoh, sinua, ukko utra, vhmieli Vinminen,

kun et tuntenut pite Vellamon vetist neitt,

Ahon lasta ainokaista!"

Sanoi vanha Vinminen alla pin, pahoilla mielin:

"Oi on sisar Joukahaisen! Toki tullos toinen kerta!"

Eip' on toiste tullutkana, ei toiste sin ikn:

jo vetihe, vierhtihe, ve'en kalvosta katosi

kiven kirjavan sishn, maksankarvaisen malohon.

Vaka vanha Vinminen tuo on tuossa arvelevi,

miten olla, kuin ele. Jo kutaisi sulkkunuotan,

veti vett ristin rastin, salmen pitkin, toisen poikki;

veti vienoja vesi, lohiluotojen lomia,

noita Vinln vesi, Kalevalan kannaksia,

synkki syvntehi, suuria seln napoja,

Joukolan jokivesi, Lapin lahtirantasia.

Sai kyllin kaloja muita, kaikkia ve'en kaloja,

ei saanut sit kalaista, mit mielens pitvi:

Vellamon vetist neitt, Ahon lasta ainokaista.

Siit vanha Vinminen alla pin, pahoilla mielin,

kaiken kallella kyprin itse tuon sanoiksi virkki:

"Ohoh, hullu, hulluuttani, vhmieli, miehuuttani!

Olipa minulla mielt, ajatusta annettuna,

synt suurta survottuna, oli ennen aikoinansa.

Vaanpa nyt tt nyky, tll inhalla ill,

puuttuvalla polveksella! Kaikki on mieli melkess,

ajatukset arvoisessa, kaikki toimi toisialla.

"Kuta vuotin kuun ikni, kuta puolen polveani,

Vellamon vetist neitt, veen on viimeist tytrt

ikuiseksi ystvksi, polviseksi puolisoksi,

se osasi onkeheni, vierhti venoseheni:

min en tuntenut pite, en kotihin korjaella,

laskin jlle lainehisin, alle aaltojen syvien!"

Meni matkoa vhisen, astui huollen, huokaellen;

kulkevi kotia kohti. Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Kukkui muinaiset kkeni, entiset ilokkeni,

kukkui ennen illoin, aamuin, kerran keskipivllki:

mik nyt sorti suuren nen, nen kaunihin kaotti?

Suru sorti suuren nen, huoli armahan alenti;

sill' ei kuulu kukkuvaksi, pivn laskun laulavaksi

minun iltani iloksi, huomeneni huopeheksi.

"Enk nyt tuota tiekn miten olla, kuin ele,

tll ilmalla asua, nill mailla matkaella.

Oisiko emo elossa, vanhempani valvehella,

sep saattaisi sanoa, miten pystss pysy,

murehisin murtumatta, huolihin katoamatta

niss piviss pahoissa, ape'issa miel'aloissa!"

Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli:

"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella,

joka saattavi sanoa, miten olla oikeana,

murehisin murtumatta, huolihin katoamatta

niiss piviss pahoissa, ape'issa miel'aloissa:

mene Pohjan tyttrihin! Siell' on tyttret somemmat,

neiet kahta kaunihimmat, viitt, kuutta virkemmt,

ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilnttreit.

"Sielt naios, poikaseni, paras Pohjan tyttrist,

jok' on siev silmiltns, kaunis katsannoisiltansa,

aina joutuisa jalalta sek liukas liikunnolta!"