Viidesviidetta Runo
Louhi, Pohjolan emnt, sai sanoman korvihinsa
Vinln elelevksi, Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi,
mink surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi
tuolle Vinln velle, kansalle kalevalaisten.
Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi:
"Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa
rakehilla rautaisilla, neuloilla tersnenill!
Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala,
miehet pitkille pihoille, naiset lvn lattioille!"
Tytt oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttri, ilke'in manattaria,
alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille.
Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen.
Tuopa musta Tuonen tytt, Ulappalan umpisilm,
teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle.
Selin tuulehen makasi, kaltoin shn karkeahan,
perin viimahan viluhun, kohin pivnkoittehesen.
Tuli suuri tuulen puuska, ist iso vihuri,
tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi
aholla vesattomalla, maalla mtthttmll.
Kantoi kohtua kovoa, vatsantytt vaikeata;
kantoi kuuta kaksi, kolme, neljnnenki, viiennenki,
kuuta seitsemn, kaheksan, ympri yheksn kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenett.
Yheksnnen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen
kohtu kntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi;
eik synny syntyminen, luovu luomaiset sikit.
Siirrlti sijan aloa, paneutti toisen paikan.
Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan
kahen kallion vlihin, viien vuoren viukelohon:
eip tuolla synty synny, luovu luomainen siki.
Etsi synnytssijoa, vatsansa vajennusmaata
heiluvilla hettehill, likkyvill lhtehill:
ei siell sijoa saanut, vajennusta vatsallensa.
Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa
kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vntehess,
yheksn;
vaan ei viel synty synny, kehnon kohtu ei kevene.
Alkoi itke iletys, parkua paha kuvatus.
Ei tie, mihin menisi, kunne kulkea pitisi
vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan.
Puhui pilvest Jumala, lausui Luoja taivahalta:
"Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla merytt vasten,
pimess Pohjolassa, sangassa Sariolassa.
Mene sinne poikimahan, kohtusi keventmhn!
Siell silma tarvitahan, vkesi vuotetahan."
Tuopa musta Tuonen tytt, ilke Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa, saamahan sikiitns.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen,
kylkunnan kuulematta, sanan saamatta kylhn.
Lmmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti;
oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat,
jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kave eukko, luonnon tytt, kave kultainen, korea,
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin em itselit!
Juokse polvesta merehen, vy lapasta lainehesen,
ota kiiskilt kinoa, matehelta nuljaskata,
jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myten,
pstt piian pintehist, vaimon vatsanvntehist,
tst tuskasta kovasta, vatsantyst vaikeasta!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala,
tule tnne tarvittaissa, ky tnne kutsuttaessa!
Tll' on piika pintehess, vaimo vatsanvntehess
saunassa savun seassa, kyln kylpyhuonehessa.
"Ota kultainen kurikka ktehesi oikeahan!
Sill haittoja hajota, pihtipuoliset porota,
lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita
menn suuren, menn pienen, kulkea vhvkisen!"
Siin tuo paha pahennus, Tuonen tytt umpisilm
jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset
alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen.
Teki poikoa yheksn yhten kesisn yn,
yhen lylyn lytvill, yhen saunan saatavilla,
yhest vatsan vest, kohuntyest kovasta.
Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemins, itse ilmi luomiansa:
mink pisti pistokseksi, kunka nksi hyksi,
mink laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi;
mink painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi,
mink syjksi syssi, kunka ruhtosi rutoksi.
Ji yksi nimittmtt, poika pahnan-pohjimmainen.
Senp sitte kski tuonne, tynti velhoiksi vesille,
noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin.
Louhi, Pohjolan emnt, muut on kski ky tuonne
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen.
rrytti kiset luomat, tavattomat tauit tynti
vasten Vinln vke, surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Vinln potevi, lsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia, nimen tietmttmi:
alta lattiat lahovi, plt peite mrknevi.
Silloin vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
lksi pit pstmhn, henki lunastamahan,
lksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon.
Saattoi saunan lmpimksi, kivet lylyn lytvksi
puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla.
Vei on vett verhossansa, kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli.
Li siit simaisen lylyn, mesilylyn lyhytti
lpi kuumien kivien, palavojen paaterojen.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule nyt lylyhyn, Jumala, iso ilman, lmpimhn
tekemhn terveytt, rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyht kipunat, pyht saastat sammuttele,
lyt maahan liika lyly, paha lyly pois lhet,
ettei polta poikiasi, turmele tekemisi!
"Mink vett viskaelen noille kuumille kiville,
se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon!
Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon
lpi kiukahan kivisen, lpi saunan sammalisen!
"Ei nyt meit syytt sy eik tauitta tapeta,
ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan.
Kenp meit syytt sisi, suuhunsa omat sanansa,
phns pahat panonsa, ajatukset itsehens!
"Jos ei minussa miest liene, urosta Ukon pojassa
rikkehist riisumahan, pttehist pstmhn,
onp' on itsess Ukossa, joka pilvi pitvi,
poutapilvess asuvi, hattaroissa hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala, pilven-pllinen jumala!
Tule tnne tarvittaissa, ajaite anottaessa
nm tuskat tuntemahan, htpivt htmhn,
rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan!
"Tuo mulle tulinen miekka, skehinen sil kanna,
jolla ma pahat pitelen, ilket iki asetan,
tuskat tuulen teit myten, kivut aavoillen ahoille!
"Tuonne ma kipuja kiistn, tuonne tuskia manoan
kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin,
kivi kivistmhn, paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita,
vaikka paljo pantahisi, mrtt mtetthisi.
"Kiputytt, Tuonen neiti, joka istut kipukivell
joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa
jauhaen kipukive, Kipuvuorta vnntellen!
Ky kivut keremhn kitahan kiven sinisen,
tahi vieret vetehen, syytise meren syvhn,
tuulen tuntumattomahan, pivn paistamattomahan!
"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyv emnt,
Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, ky keralla
tekemhn terveytt, rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi, vammat vrjymttmksi,
jotta saisi sairas maata, huono huoletta levt,
tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretell!
"Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieksesi, vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumke, Kipuvuoren kukkulata!
Siell keitts kipuja pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentvss, peukalon mahuttavassa!
"Kivi on keskell mke, reik keskell kive,
jok' on vtty vntill, puhkaistu purasimella:
siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan,
tuskat tuimat tungetahan, pakkopivt painetahan
in yrittmttmiksi, pivin psemttmiksi."
Siit vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
viel voiteli vikoja, noita vammoja valeli
yheksill voitehilla, kaheksilla katsehilla.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen!
It ist pilvi, nosta lonka luotehesta,
lnk lnnest lhet! Sa'a mett, sa'a vett
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!
"En min mitn voine, kun ei Luojani luvanne.
Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala
minun silmin nhtyni, ksin pll kytyni,
suin sulin puheltuani, hengin henkeltyni!
"Kuhun ei kteni kyne, kykhn ket Jumalan;
kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet!
Luojan on somemmat sormet, Luojan kmmenet kpet.
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan,
kaikkivalta, katsomahan! Tehks yll terveheksi,
pivll imanteheksi, jottei tuska pll tunnu,
kipu keske kivist, pakko ei symehen paneite,
jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vhistkn
sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana!"
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
sill riisui rikkehi, purkaeli puuttehia.
Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset,
psti kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta.
Vinln elelevksi, Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi,
mink surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi
tuolle Vinln velle, kansalle kalevalaisten.
Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi:
"Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa
rakehilla rautaisilla, neuloilla tersnenill!
Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala,
miehet pitkille pihoille, naiset lvn lattioille!"
Tytt oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha,
pahin Tuonen tyttri, ilke'in manattaria,
alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille.
Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen.
Tuopa musta Tuonen tytt, Ulappalan umpisilm,
teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle.
Selin tuulehen makasi, kaltoin shn karkeahan,
perin viimahan viluhun, kohin pivnkoittehesen.
Tuli suuri tuulen puuska, ist iso vihuri,
tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi
aholla vesattomalla, maalla mtthttmll.
Kantoi kohtua kovoa, vatsantytt vaikeata;
kantoi kuuta kaksi, kolme, neljnnenki, viiennenki,
kuuta seitsemn, kaheksan, ympri yheksn kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenett.
Yheksnnen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen
kohtu kntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi;
eik synny syntyminen, luovu luomaiset sikit.
Siirrlti sijan aloa, paneutti toisen paikan.
Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan
kahen kallion vlihin, viien vuoren viukelohon:
eip tuolla synty synny, luovu luomainen siki.
Etsi synnytssijoa, vatsansa vajennusmaata
heiluvilla hettehill, likkyvill lhtehill:
ei siell sijoa saanut, vajennusta vatsallensa.
Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa
kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vntehess,
yheksn;
vaan ei viel synty synny, kehnon kohtu ei kevene.
Alkoi itke iletys, parkua paha kuvatus.
Ei tie, mihin menisi, kunne kulkea pitisi
vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan.
Puhui pilvest Jumala, lausui Luoja taivahalta:
"Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla merytt vasten,
pimess Pohjolassa, sangassa Sariolassa.
Mene sinne poikimahan, kohtusi keventmhn!
Siell silma tarvitahan, vkesi vuotetahan."
Tuopa musta Tuonen tytt, ilke Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa, saamahan sikiitns.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen,
kylkunnan kuulematta, sanan saamatta kylhn.
Lmmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti;
oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat,
jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna.
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kave eukko, luonnon tytt, kave kultainen, korea,
jok' olet vanhin vaimoloita, ensin em itselit!
Juokse polvesta merehen, vy lapasta lainehesen,
ota kiiskilt kinoa, matehelta nuljaskata,
jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myten,
pstt piian pintehist, vaimon vatsanvntehist,
tst tuskasta kovasta, vatsantyst vaikeasta!
"Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala,
tule tnne tarvittaissa, ky tnne kutsuttaessa!
Tll' on piika pintehess, vaimo vatsanvntehess
saunassa savun seassa, kyln kylpyhuonehessa.
"Ota kultainen kurikka ktehesi oikeahan!
Sill haittoja hajota, pihtipuoliset porota,
lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita
menn suuren, menn pienen, kulkea vhvkisen!"
Siin tuo paha pahennus, Tuonen tytt umpisilm
jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset
alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen.
Teki poikoa yheksn yhten kesisn yn,
yhen lylyn lytvill, yhen saunan saatavilla,
yhest vatsan vest, kohuntyest kovasta.
Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemins, itse ilmi luomiansa:
mink pisti pistokseksi, kunka nksi hyksi,
mink laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi;
mink painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi,
mink syjksi syssi, kunka ruhtosi rutoksi.
Ji yksi nimittmtt, poika pahnan-pohjimmainen.
Senp sitte kski tuonne, tynti velhoiksi vesille,
noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin.
Louhi, Pohjolan emnt, muut on kski ky tuonne
nenhn utuisen niemen, phn saaren terhenisen.
rrytti kiset luomat, tavattomat tauit tynti
vasten Vinln vke, surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Vinln potevi, lsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia, nimen tietmttmi:
alta lattiat lahovi, plt peite mrknevi.
Silloin vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
lksi pit pstmhn, henki lunastamahan,
lksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon.
Saattoi saunan lmpimksi, kivet lylyn lytvksi
puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla.
Vei on vett verhossansa, kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli.
Li siit simaisen lylyn, mesilylyn lyhytti
lpi kuumien kivien, palavojen paaterojen.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule nyt lylyhyn, Jumala, iso ilman, lmpimhn
tekemhn terveytt, rauhoa rakentamahan!
Pyyhi pois pyht kipunat, pyht saastat sammuttele,
lyt maahan liika lyly, paha lyly pois lhet,
ettei polta poikiasi, turmele tekemisi!
"Mink vett viskaelen noille kuumille kiville,
se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon!
Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon
lpi kiukahan kivisen, lpi saunan sammalisen!
"Ei nyt meit syytt sy eik tauitta tapeta,
ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan.
Kenp meit syytt sisi, suuhunsa omat sanansa,
phns pahat panonsa, ajatukset itsehens!
"Jos ei minussa miest liene, urosta Ukon pojassa
rikkehist riisumahan, pttehist pstmhn,
onp' on itsess Ukossa, joka pilvi pitvi,
poutapilvess asuvi, hattaroissa hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala, pilven-pllinen jumala!
Tule tnne tarvittaissa, ajaite anottaessa
nm tuskat tuntemahan, htpivt htmhn,
rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan!
"Tuo mulle tulinen miekka, skehinen sil kanna,
jolla ma pahat pitelen, ilket iki asetan,
tuskat tuulen teit myten, kivut aavoillen ahoille!
"Tuonne ma kipuja kiistn, tuonne tuskia manoan
kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin,
kivi kivistmhn, paasia pakottamahan.
Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita,
vaikka paljo pantahisi, mrtt mtetthisi.
"Kiputytt, Tuonen neiti, joka istut kipukivell
joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa
jauhaen kipukive, Kipuvuorta vnntellen!
Ky kivut keremhn kitahan kiven sinisen,
tahi vieret vetehen, syytise meren syvhn,
tuulen tuntumattomahan, pivn paistamattomahan!
"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyv emnt,
Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, ky keralla
tekemhn terveytt, rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi, vammat vrjymttmksi,
jotta saisi sairas maata, huono huoletta levt,
tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretell!
"Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieksesi, vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumke, Kipuvuoren kukkulata!
Siell keitts kipuja pikkuisessa kattilassa,
yhen sormen mentvss, peukalon mahuttavassa!
"Kivi on keskell mke, reik keskell kive,
jok' on vtty vntill, puhkaistu purasimella:
siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan,
tuskat tuimat tungetahan, pakkopivt painetahan
in yrittmttmiksi, pivin psemttmiksi."
Siit vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
viel voiteli vikoja, noita vammoja valeli
yheksill voitehilla, kaheksilla katsehilla.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen!
It ist pilvi, nosta lonka luotehesta,
lnk lnnest lhet! Sa'a mett, sa'a vett
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!
"En min mitn voine, kun ei Luojani luvanne.
Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala
minun silmin nhtyni, ksin pll kytyni,
suin sulin puheltuani, hengin henkeltyni!
"Kuhun ei kteni kyne, kykhn ket Jumalan;
kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet!
Luojan on somemmat sormet, Luojan kmmenet kpet.
"Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan,
kaikkivalta, katsomahan! Tehks yll terveheksi,
pivll imanteheksi, jottei tuska pll tunnu,
kipu keske kivist, pakko ei symehen paneite,
jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vhistkn
sin ilmoisna ikn, kuuna kullan valkeana!"
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
sill riisui rikkehi, purkaeli puuttehia.
Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset,
psti kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta.
