Yhdeksastoista Runo
Siit seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle.
Tuotihin simoa tuoppi, mett kannu kannettihin
seppo Ilmarin ktehen. Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sin ikn, kuuna kullan valkeana
juone nit juomisia, kuin ma saan nh omani,
onko valmis valvattini, valmis valvateltavani."
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltavassa:
jalk' on kesken kenkimist, toinen vielki kesempi.
sken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi,
kun sa kynnt kyisen pellon, krmehisen knnttelet
ilman auran astumatta, vaarnojen vrisemtt.
Senp Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili
vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterll;
oma poikani poloinen heitti kesken kyntmtt."
Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Yn tytt, hmrn neito!
Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon,
kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi
eess julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvlle,
ikuiseksi ystvksi, kainaloiseksi kanaksi:
nyt ei iti annakana, tynn mulle tyttns
kyntmtt kyisen pellon, krmehisen kntmtt."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen!
Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele!
Sill kynnt kyisen pellon, krmehisen knnttelet."
Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti,
hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi.
Takoi rautaiset talukset, terksiset srystimet,
ne on pllens pukevi, srillens stelevi;
rautapaitahan paneikse, tersvihin vyteleikse,
otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset.
Sai siit tulisen ruunan, valjasti hyvn hevosen,
lksi pellon kynnnthn, vainion vakoantahan.
Nki pit pyrivi, raivoja ratisevia.
Sanovi sanalla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma!
Kuka nosti nokkoasi, kenp kski ja kehoitti
pt pystss pite, kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tielt poikellaite, tungeite kulohon, kurja,
alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon!
Josp' on tuolta psi nostat, Ukko psi srkenevi
nuolilla tersnenill, rakehilla rautaisilla."
Siit kynti kyisen pellon, vakoeli maan matoisen,
nosti kyit kynnkselle, krmehi knnkselle.
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon,
vakoelin maan matoisen, krmehisen knnttelin.
Joko tytt tynnethn, annetahan ainoiseni?"
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"sken neiti annetahan, tytt tlt tynnethn,
kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Manalan
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan perilt;
sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtn takaisin."
Siit seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ty minulle mrttihin:
suistoa suet Manalan, Tuonen karhut tuoakseni
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan perilt."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen!
Terksest tehks suitset, pitset rauasta rakenna
yhell vesikivell, kolmen kosken kuohumilla!
Niill tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Manalan."
Siit seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
terksest suitti suitset, pitset rauasta rakenti
yhell vesikivell, kolmen kosken kuohumilla.
Kvi siit suistamahan; itse noin sanoiksi virkki:
"Ututytt Terhenetr! Seulo seulalla utua,
terhenist tepsuttele viljan vierimsijoille,
jottei kuule kulkevaksi eik' on eestni pakene!"
Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen
tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisst.
Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Manalan."
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"sken alli annetahan, sinisotka suoritahan,
kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta
ilman nuotan nostamatta, ksiverkon kntmtt.
Sata on saanut pyytmhn, tullut ei yhtn takaisin."
Jopa tuskiksi tulevi, lylemmksi lankeavi.
Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki:
"Ty minulle mrttihin aina entist parempi:
saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava,
Tuonen mustasta joesta, Manalan ikipurosta
verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksett."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Ells olko millskn!
Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen!
Sill saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta."
Se on seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen;
kourat rauasta kuvasi, terksest temmottimet,
siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni,
selkhn sijoittelihe, kokon kynkkluun nenille.
Siit neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti:
"Kokkoseni, lintuseni! Menes, lenn, kunne ksken:
Tuonen mustalle joelle, Manalan alantehelle!
Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!"
Tuo kokko, komea lintu, lente lekuttelevi;
lenti hauin pyynthn, hirmuhampahan hakuhun,
tuonne Tuonelan joelle, Manalan alantehelle.
Yksi siipi vett viisti, toinen taivasta tapasi,
kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi.
Siit seppo Ilmarinen lhtevi haroamahan
tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan.
Vetehinen veest nousi, koppoi kiinni Ilmarisen.
Kokko niskahan kohahti, Vetehisen pt vnti,
polki pt pohjemmaksi, kohti mustia mutia.
Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi.
Ei ole hauki pienen pieni eik hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta, selk seitsemn venehen.
Tahtoi seppoa tavata, sy seppo Ilmarisen.
Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu.
Eik' ole kokko pienen pieni eik aivan suuren suuri:
suu sen on satoa sylt, kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihsvartta, kynnet viitt viikatetta.
Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi.
Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava,
painavi kokon kynimen alle selvien vesien.
Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse:
nosti mustia muria plle selvien vesien.
Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi.
Yhen iski kynsins hauin hirmun hartioihin,
ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsins
vuorehen terksisehen, rautaisehen kalliohon.
Kilpestyi kivest kynsi, kalpistihe kalliosta:
jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe
kynsist kokon kynimen, vaakalinnun varpahista,
jlet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla.
Siit kokko rautakoura kivastihe viel kerran;
siivet vlkkyi valkeana, silmt selvn tulena:
saip' on hauin kynsihins, ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan velti
alta aaltojen syvien plle selvien vesien.
Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella
toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta:
ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista,
ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren hyhenist.
Siit kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin
oksalle omenatammen, phn lakkapn petjn.
Siin maisteli makua, viilti halki hauin vatsan,
riipoeli rintapt, pn on varsin poikki pahkoi.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko!
Mik lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi,
kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan,
kanssa riivoit rintapt, pn on varsin poikki pahkoit!"
Tuop' on kokko rautakoura siit syntyi lentmhn.
Yls ilmahan kohosi pitkn pilven rannan plle:
pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.
Siit seppo Ilmarinen itse kantoi pn kaloa
anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvn Pohjolan tupahan."
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset,
suistelin suet Manalan, Tuonen karhut kahlestutin;
sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko nyt neiti annetahan, tytt tlt tynnethn?"
Sanoi Pohjolan emnt: "Pahoinpa sinki laait,
kun sa pt poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan,
viel riivoit rintapt, kanssa maistelit makua."
Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?"
Sanoi Pohjolan emnt, itse lausui ja nimesi:
"Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi!
Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava
Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi."
Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta:
"Jo tuli tuville nille liika lintu linnahamme.
Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka;
siipi iski ilman rt, toinen lainetta lakaisi,
pursto merta pyyhtteli, phyt taivoa tapasi.
Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse;
liiti miesten linnan plle, nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto: ei siihen sislle psnyt.
"Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti naisten linnan plle, nokalla kolistelevi;
naisten linna vaskikatto: ei siihen sislle psnyt.
"Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti neitten linnan plle, nokalla kolistelevi;
neitten linna liinakatto: jo siihen sislle psi!
"Liiti linnan patsahalle, siit laskihe laelle;
liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle,
seinlle selinsulka, satasulka salvoimelle.
"Katselevi kassapit, tukkapit tunnusteli,
neitiparvesta parasta, kassapist kaunihinta,
hele'int helmipist, kukkapist kuuluisinta.
"Siit kokko kouraisevi, havulintu haivertavi:
iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman,
hele'immn, hempe'immn, verevimmn, valke'imman.
Senp iski ilman lintu, kynsi pitk piirrllytti,
ku oli pysty pn piolta sek varrelta valittu,
sulkasiltahan sulavin, hienukaisin hyhenilt."
Siit Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mist tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena,
tmn neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi?
Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului,
sinne paistoi mein pivt, mein kuuhuet kumotti?"
Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti:
"Siit tiesi teltamoinen, onnen myyr tien osasi
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon:
hyv oli isosta huuto laivan suuren laskennalta,
emosta siti parempi leivn paksun paistannalta,
vehnleivn leivonnalta, vierahan ravitsennalta.
"Siit tiesi teltamoinen, kkioutoinen lysi
neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi:
kun kvi pihatse kerran, astui aittojen alatse
varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa,
noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni
neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta;
neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa:
kivenpuu kken kukkui, laklana kiven lapatta,
kiven siili sirkkusena, kivi helmen helsi.
"Kvi siit toisen kerran, astui pellon pientaretse:
neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla,
paineli punapatoja, keitti keltakattiloita.
"Kvi kerran kolmannenki neien akkunan alatse,
kuuli neitosen kutovan, pirta kess piukkoavan:
sukkulainen suikahteli kuin krpp kiven kolossa,
pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kyless,
krilauta knnhteli kuin orava oksapuussa."
Siit Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kutti, kutti, neitoseni! Enk jo sanonut aina:
el kuusissa kukahu, el laula laksoloissa,
nyt kaulan kaarevuutta, ksivarren valkeutta,
ripeytt rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!
"Kaiken syyst syyttelin, keikutin tmn kesosen,
jop' on kerken kevimen, jopa toisen toukoaian:
laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset,
neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella,
ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan
kosijat!"
Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui:
"Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella,
paha on neitonen salata, hivus pitk piilotella.
Laatisit kivisen linnan keskelle meren selist
siell piikoja pi'ell, kanojasi kasvatella,
eip' on piile piiat siell, eip impyet ylene,
ettei pse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,
miehet pystyisin kyprin, heposet terskape'in."
Itse vanha Vinminen alla pin, pahoilla mielin
kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna,
naia nuorella ill, etsi elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa,
lasna lapsen saamistansa, pienen perehtimist."
Siin kielti Vinminen, epsi suvantolainen
vanhan nuorta noutamasta, kaunista kkemst;
kielti uimasta uhalla, veikan vett soutamasta,
kilvoin neitt kosjomasta toisen, nuoremman keralla.
itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle.
Tuotihin simoa tuoppi, mett kannu kannettihin
seppo Ilmarin ktehen. Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sin ikn, kuuna kullan valkeana
juone nit juomisia, kuin ma saan nh omani,
onko valmis valvattini, valmis valvateltavani."
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltavassa:
jalk' on kesken kenkimist, toinen vielki kesempi.
sken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi,
kun sa kynnt kyisen pellon, krmehisen knnttelet
ilman auran astumatta, vaarnojen vrisemtt.
Senp Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili
vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterll;
oma poikani poloinen heitti kesken kyntmtt."
Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Yn tytt, hmrn neito!
Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon,
kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi
eess julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan,
tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvlle,
ikuiseksi ystvksi, kainaloiseksi kanaksi:
nyt ei iti annakana, tynn mulle tyttns
kyntmtt kyisen pellon, krmehisen kntmtt."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen!
Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele!
Sill kynnt kyisen pellon, krmehisen knnttelet."
Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti,
hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi.
Takoi rautaiset talukset, terksiset srystimet,
ne on pllens pukevi, srillens stelevi;
rautapaitahan paneikse, tersvihin vyteleikse,
otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset.
Sai siit tulisen ruunan, valjasti hyvn hevosen,
lksi pellon kynnnthn, vainion vakoantahan.
Nki pit pyrivi, raivoja ratisevia.
Sanovi sanalla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma!
Kuka nosti nokkoasi, kenp kski ja kehoitti
pt pystss pite, kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tielt poikellaite, tungeite kulohon, kurja,
alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon!
Josp' on tuolta psi nostat, Ukko psi srkenevi
nuolilla tersnenill, rakehilla rautaisilla."
Siit kynti kyisen pellon, vakoeli maan matoisen,
nosti kyit kynnkselle, krmehi knnkselle.
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon,
vakoelin maan matoisen, krmehisen knnttelin.
Joko tytt tynnethn, annetahan ainoiseni?"
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"sken neiti annetahan, tytt tlt tynnethn,
kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Manalan
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan perilt;
sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtn takaisin."
Siit seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ty minulle mrttihin:
suistoa suet Manalan, Tuonen karhut tuoakseni
tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan perilt."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen!
Terksest tehks suitset, pitset rauasta rakenna
yhell vesikivell, kolmen kosken kuohumilla!
Niill tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Manalan."
Siit seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
terksest suitti suitset, pitset rauasta rakenti
yhell vesikivell, kolmen kosken kuohumilla.
Kvi siit suistamahan; itse noin sanoiksi virkki:
"Ututytt Terhenetr! Seulo seulalla utua,
terhenist tepsuttele viljan vierimsijoille,
jottei kuule kulkevaksi eik' on eestni pakene!"
Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen
tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisst.
Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Manalan."
Tuop' on Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"sken alli annetahan, sinisotka suoritahan,
kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta
ilman nuotan nostamatta, ksiverkon kntmtt.
Sata on saanut pyytmhn, tullut ei yhtn takaisin."
Jopa tuskiksi tulevi, lylemmksi lankeavi.
Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki:
"Ty minulle mrttihin aina entist parempi:
saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava,
Tuonen mustasta joesta, Manalan ikipurosta
verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksett."
Antoi morsian apua, tynti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Ells olko millskn!
Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen!
Sill saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta."
Se on seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen;
kourat rauasta kuvasi, terksest temmottimet,
siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni,
selkhn sijoittelihe, kokon kynkkluun nenille.
Siit neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti:
"Kokkoseni, lintuseni! Menes, lenn, kunne ksken:
Tuonen mustalle joelle, Manalan alantehelle!
Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!"
Tuo kokko, komea lintu, lente lekuttelevi;
lenti hauin pyynthn, hirmuhampahan hakuhun,
tuonne Tuonelan joelle, Manalan alantehelle.
Yksi siipi vett viisti, toinen taivasta tapasi,
kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi.
Siit seppo Ilmarinen lhtevi haroamahan
tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan.
Vetehinen veest nousi, koppoi kiinni Ilmarisen.
Kokko niskahan kohahti, Vetehisen pt vnti,
polki pt pohjemmaksi, kohti mustia mutia.
Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi.
Ei ole hauki pienen pieni eik hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta, selk seitsemn venehen.
Tahtoi seppoa tavata, sy seppo Ilmarisen.
Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu.
Eik' ole kokko pienen pieni eik aivan suuren suuri:
suu sen on satoa sylt, kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihsvartta, kynnet viitt viikatetta.
Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi.
Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava,
painavi kokon kynimen alle selvien vesien.
Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse:
nosti mustia muria plle selvien vesien.
Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi.
Yhen iski kynsins hauin hirmun hartioihin,
ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsins
vuorehen terksisehen, rautaisehen kalliohon.
Kilpestyi kivest kynsi, kalpistihe kalliosta:
jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe
kynsist kokon kynimen, vaakalinnun varpahista,
jlet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla.
Siit kokko rautakoura kivastihe viel kerran;
siivet vlkkyi valkeana, silmt selvn tulena:
saip' on hauin kynsihins, ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan velti
alta aaltojen syvien plle selvien vesien.
Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella
toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta:
ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista,
ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren hyhenist.
Siit kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin
oksalle omenatammen, phn lakkapn petjn.
Siin maisteli makua, viilti halki hauin vatsan,
riipoeli rintapt, pn on varsin poikki pahkoi.
Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko!
Mik lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi,
kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan,
kanssa riivoit rintapt, pn on varsin poikki pahkoit!"
Tuop' on kokko rautakoura siit syntyi lentmhn.
Yls ilmahan kohosi pitkn pilven rannan plle:
pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe,
katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.
Siit seppo Ilmarinen itse kantoi pn kaloa
anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvn Pohjolan tupahan."
Siit tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset,
suistelin suet Manalan, Tuonen karhut kahlestutin;
sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan,
tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko nyt neiti annetahan, tytt tlt tynnethn?"
Sanoi Pohjolan emnt: "Pahoinpa sinki laait,
kun sa pt poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan,
viel riivoit rintapt, kanssa maistelit makua."
Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana,
saati Tuonelan joesta, Manalan alantehesta.
Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?"
Sanoi Pohjolan emnt, itse lausui ja nimesi:
"Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi!
Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava
Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi."
Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta:
"Jo tuli tuville nille liika lintu linnahamme.
Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka;
siipi iski ilman rt, toinen lainetta lakaisi,
pursto merta pyyhtteli, phyt taivoa tapasi.
Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse;
liiti miesten linnan plle, nokalla kolistelevi;
miesten linna rautakatto: ei siihen sislle psnyt.
"Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti naisten linnan plle, nokalla kolistelevi;
naisten linna vaskikatto: ei siihen sislle psnyt.
"Katseleikse, knteleikse, liiteleikse, laateleikse.
Liiti neitten linnan plle, nokalla kolistelevi;
neitten linna liinakatto: jo siihen sislle psi!
"Liiti linnan patsahalle, siit laskihe laelle;
liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle,
seinlle selinsulka, satasulka salvoimelle.
"Katselevi kassapit, tukkapit tunnusteli,
neitiparvesta parasta, kassapist kaunihinta,
hele'int helmipist, kukkapist kuuluisinta.
"Siit kokko kouraisevi, havulintu haivertavi:
iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman,
hele'immn, hempe'immn, verevimmn, valke'imman.
Senp iski ilman lintu, kynsi pitk piirrllytti,
ku oli pysty pn piolta sek varrelta valittu,
sulkasiltahan sulavin, hienukaisin hyhenilt."
Siit Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mist tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena,
tmn neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi?
Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului,
sinne paistoi mein pivt, mein kuuhuet kumotti?"
Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti:
"Siit tiesi teltamoinen, onnen myyr tien osasi
neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon:
hyv oli isosta huuto laivan suuren laskennalta,
emosta siti parempi leivn paksun paistannalta,
vehnleivn leivonnalta, vierahan ravitsennalta.
"Siit tiesi teltamoinen, kkioutoinen lysi
neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi:
kun kvi pihatse kerran, astui aittojen alatse
varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa,
noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni
neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta;
neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa:
kivenpuu kken kukkui, laklana kiven lapatta,
kiven siili sirkkusena, kivi helmen helsi.
"Kvi siit toisen kerran, astui pellon pientaretse:
neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla,
paineli punapatoja, keitti keltakattiloita.
"Kvi kerran kolmannenki neien akkunan alatse,
kuuli neitosen kutovan, pirta kess piukkoavan:
sukkulainen suikahteli kuin krpp kiven kolossa,
pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kyless,
krilauta knnhteli kuin orava oksapuussa."
Siit Pohjolan emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kutti, kutti, neitoseni! Enk jo sanonut aina:
el kuusissa kukahu, el laula laksoloissa,
nyt kaulan kaarevuutta, ksivarren valkeutta,
ripeytt rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!
"Kaiken syyst syyttelin, keikutin tmn kesosen,
jop' on kerken kevimen, jopa toisen toukoaian:
laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset,
neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella,
ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan
kosijat!"
Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui:
"Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella,
paha on neitonen salata, hivus pitk piilotella.
Laatisit kivisen linnan keskelle meren selist
siell piikoja pi'ell, kanojasi kasvatella,
eip' on piile piiat siell, eip impyet ylene,
ettei pse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat,
miehet pystyisin kyprin, heposet terskape'in."
Itse vanha Vinminen alla pin, pahoilla mielin
kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna,
naia nuorella ill, etsi elon ajalla!
Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa,
lasna lapsen saamistansa, pienen perehtimist."
Siin kielti Vinminen, epsi suvantolainen
vanhan nuorta noutamasta, kaunista kkemst;
kielti uimasta uhalla, veikan vett soutamasta,
kilvoin neitt kosjomasta toisen, nuoremman keralla.
