Yhdeksasviidetta Runo
Sin' on piv paistamatta, kuu kulta kumottamatta
noilla Vinln tuvilla, Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille, ikv imehnoisille,
kun ei konsa pivyt paista eik kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen pivyksen; ei tie imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi, milloin y yrittnevi
nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitvt, ikpuolet arvelevat,
kuinka kuutta lietnehe, pivtt elettnehe
noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Neiet neuvoa pitvt, orpanat osaelevat.
Ptyvt sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinn alta, takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehe!
Pah' on kuun kumottamatta, outo pivn paistamatta."
Nousi seppo seinn alta, takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehist.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta pivn laati.
Tuli vanha Vinminen, ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni!
Mit paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?"
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle, plle kuuen kirjokannen."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna, paista pivn hopea."
Seppo kuuhuen kuvasi, takoi pivn valmihiksi.
Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen, pivn pitkn mnnyn phn.
Hiki vieri viejn pst, kaste kantajan otsasta
tyss tuiki tylhss, nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle, pivyen petjn phn:
eip kuu kumotakana eik pivyt paistakana.
Silloin vanha Vinminen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan ky, miehen merkki kysy,
minne meilt piv ptyi, kunne meilt kuu katosi."
Itse vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
leikkasi lepst lastut, laittoi lastut laaullensa,
kvi arvat kntmhn, sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa:
minne meilt piv ptyi, kunne meilt kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikn nh noita taivahalla?
"Sano, arpa, syyt myten, el miehen mielt myten,
tuo tnne toet sanomat, varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan."
Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi:
sanoi pivn saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimkehen, vaaran vaskisen sishn.
Vaka vanha Vinminen siit tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lhen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan, piv kullan paistamahan."
Jopa lksi jotta joutui pimehn Pohjolahan.
Astui pivn, astui toisen: pivnp kolmantena
jo nkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venett tnne joen poikki pstkseni!"
Kun ei huuto kuulununna eik tuotuna venett,
kersi kekosen puita, kuivan kuusen lehvsi;
teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni.
Louhi, Pohjolan emnt, itse ptyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi."
Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan, tarkasti thymhn:
"On tuolla joen takana mies kempi kvelemss."
Siin vanha Vinminen jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venett, Pohjan poika, Vinmiselle venett!"
Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli:
"Ei tlt venehet joua. Tule sormin soutimina,
kmmenin ksimeloina poikki Pohjolan joesta!"
Siin vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekn, ku on tielt mysteleikse."
Meni haukina merehen, siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki, vlehen vlin samosi.
Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi:
"Kyp Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle.
Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan, laski kkhn ktens,
siit tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle.
Siell miehet mett juovat, simoa sirettelevt,
miehet kaikki miekka vyll, urohot sota-aseissa
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Nuo kysyivt tullehelta, sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat, pivst iki-imehet.
Minnes meilt piv ptyi, kunnes meilt kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli:
"Tuonne teilt piv ptyi, piv ptyi, kuu katosi
kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon.
Sielt' ei pse pstmtt, selvi selittmtt."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun
ei kuu kivest psne, psne piv kalliosta,
kykmme ksirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!"
Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu krest paistoi, piv vstist vlhyi,
hepo seisovi selll, kasi naukui naulan tiess.
Mittelivt miekkojansa, koittelivat korttiansa:
olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Vinmisen,
yht ohrasen jyve, olen kortta korkeampi.
Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle.
Siit vanha Vinminen lip' on kerran leimahutti,
lip kerran, lip toisen: listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan pit pit Pohjan poikasien.
Siit vanha Vinminen kvi kuuta katsomahan,
pive kerittmhn kirjarinnasta kivest,
vuoresta terksisest, rautaisesta kalliosta.
Astui tiet pikkuruisen, kulki matkoa vhisen,
niin nki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eess, saoin salpoja ovilla.
Keksi piirtmn kivess, valeviivan kalliossa.
Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterll, silll skenevll:
katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui.
Vaka vanha Vinminen katsovi kiven rakohon:
siell kyyt olutta juovat, maot vierrett vetvt
kirjavan kiven sisss, maksankarvaisen malossa.
Sanoi vanha Vinminen, itse lausui, noin nimesi:
"Senthen emnt raukat vhemmin olutta saavat,
kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetvt."
Leikkasip' on pn maolta, katkoi kaulan krmehelt.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Elkhn sin ikn, tmn pivyen perst
kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!"
Siit vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
kourin koitteli ovia, salpoja sanan vell:
ei ovet ksin avau, salvat ei sanoista huoli.
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna."
Kohta lhtevi kotia, alla pin, pahoilla mielin,
kun ei viel kuuta saanut eik pive tavannut.
Sanoi lieto Lemminkinen: "Ohoh vanha Vinminen!
Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi?
Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna,
psnyt kuu kumottamahan, nousnut piv paistamahan."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene
eik kourin koskemalla, ksivarsin vntmll."
Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivest pstn, pivn pstn kalliosta!"
Se on seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keih'it,
eik suurta eik pient, takoi kerran keskoisia.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
siitti siivet sulkinensa, levahutti lentmhn.
Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi,
poikki Pohjolan merest sepon Ilmarin pajalle.
Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?"
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen,
kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!"
Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi:
"Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut."
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Mit, seppo, siit laait, kuta, rautio, rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytkethn vaaran vankan liepehesen."
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan, htpivn plle saavan.
Heti loihe lentmhn, psi poies Pohjolahan.
Laski kuun kivest irti, psti pivn kalliosta.
Itse muuksi muutaltihe, kyhisihe kyyhkyseksi;
lente lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan.
Lenti lintuna ovelle, kyyhkysen kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit, lintu, tnne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?"
Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykselt:
"Tuota lienen kynnyksell sanomata saattamassa:
jopa kuu kivest nousi, piv psi kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen kvi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi, nki pivn paistavaksi.
Meni luoksi Vinmisen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen!
Kyp kuuta katsomahan, pive thymhn!
Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla."
Vaka vanha Vinminen itse pistihe pihalle,
varsin ptns kohotti, katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, piv psnyt, taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Vinminen sai itse sanelemahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot nyttmst,
piv kulta, koittamasta, aurinko, ylenemst!
"Kuu kulta, kivest psit, piv kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna kken, hope'isna kyyhkylisn
elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
"Nouse aina aamusilla tmn pivnki perst!
Teep meille terveytt, siirr saama saatavihin,
pyyt phn peukalomme, onni onkemme nenhn!
"Ky nyt tiesi tervehen, matkasi imantehena,
pt kaari kaunihisti, pse illalla ilohon!"
noilla Vinln tuvilla, Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille, ikv imehnoisille,
kun ei konsa pivyt paista eik kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen pivyksen; ei tie imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi, milloin y yrittnevi
nenss utuisen niemen, pss saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitvt, ikpuolet arvelevat,
kuinka kuutta lietnehe, pivtt elettnehe
noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Neiet neuvoa pitvt, orpanat osaelevat.
Ptyvt sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinn alta, takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehe!
Pah' on kuun kumottamatta, outo pivn paistamatta."
Nousi seppo seinn alta, takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehist.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta pivn laati.
Tuli vanha Vinminen, ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni!
Mit paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?"
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle, plle kuuen kirjokannen."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna, paista pivn hopea."
Seppo kuuhuen kuvasi, takoi pivn valmihiksi.
Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen, pivn pitkn mnnyn phn.
Hiki vieri viejn pst, kaste kantajan otsasta
tyss tuiki tylhss, nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle, pivyen petjn phn:
eip kuu kumotakana eik pivyt paistakana.
Silloin vanha Vinminen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan ky, miehen merkki kysy,
minne meilt piv ptyi, kunne meilt kuu katosi."
Itse vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
leikkasi lepst lastut, laittoi lastut laaullensa,
kvi arvat kntmhn, sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa:
minne meilt piv ptyi, kunne meilt kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikn nh noita taivahalla?
"Sano, arpa, syyt myten, el miehen mielt myten,
tuo tnne toet sanomat, varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan."
Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi:
sanoi pivn saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimkehen, vaaran vaskisen sishn.
Vaka vanha Vinminen siit tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lhen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan, piv kullan paistamahan."
Jopa lksi jotta joutui pimehn Pohjolahan.
Astui pivn, astui toisen: pivnp kolmantena
jo nkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venett tnne joen poikki pstkseni!"
Kun ei huuto kuulununna eik tuotuna venett,
kersi kekosen puita, kuivan kuusen lehvsi;
teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni.
Louhi, Pohjolan emnt, itse ptyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi."
Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan, tarkasti thymhn:
"On tuolla joen takana mies kempi kvelemss."
Siin vanha Vinminen jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venett, Pohjan poika, Vinmiselle venett!"
Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli:
"Ei tlt venehet joua. Tule sormin soutimina,
kmmenin ksimeloina poikki Pohjolan joesta!"
Siin vanha Vinminen arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekn, ku on tielt mysteleikse."
Meni haukina merehen, siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki, vlehen vlin samosi.
Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi:
"Kyp Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle.
Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan, laski kkhn ktens,
siit tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle.
Siell miehet mett juovat, simoa sirettelevt,
miehet kaikki miekka vyll, urohot sota-aseissa
pn varalle Vinmisen, surmaksi suvantolaisen.
Nuo kysyivt tullehelta, sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?"
Vaka vanha Vinminen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat, pivst iki-imehet.
Minnes meilt piv ptyi, kunnes meilt kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli:
"Tuonne teilt piv ptyi, piv ptyi, kuu katosi
kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon.
Sielt' ei pse pstmtt, selvi selittmtt."
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun
ei kuu kivest psne, psne piv kalliosta,
kykmme ksirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!"
Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu krest paistoi, piv vstist vlhyi,
hepo seisovi selll, kasi naukui naulan tiess.
Mittelivt miekkojansa, koittelivat korttiansa:
olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Vinmisen,
yht ohrasen jyve, olen kortta korkeampi.
Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle.
Siit vanha Vinminen lip' on kerran leimahutti,
lip kerran, lip toisen: listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan pit pit Pohjan poikasien.
Siit vanha Vinminen kvi kuuta katsomahan,
pive kerittmhn kirjarinnasta kivest,
vuoresta terksisest, rautaisesta kalliosta.
Astui tiet pikkuruisen, kulki matkoa vhisen,
niin nki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eess, saoin salpoja ovilla.
Keksi piirtmn kivess, valeviivan kalliossa.
Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterll, silll skenevll:
katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui.
Vaka vanha Vinminen katsovi kiven rakohon:
siell kyyt olutta juovat, maot vierrett vetvt
kirjavan kiven sisss, maksankarvaisen malossa.
Sanoi vanha Vinminen, itse lausui, noin nimesi:
"Senthen emnt raukat vhemmin olutta saavat,
kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetvt."
Leikkasip' on pn maolta, katkoi kaulan krmehelt.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Elkhn sin ikn, tmn pivyen perst
kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!"
Siit vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
kourin koitteli ovia, salpoja sanan vell:
ei ovet ksin avau, salvat ei sanoista huoli.
Silloin vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna."
Kohta lhtevi kotia, alla pin, pahoilla mielin,
kun ei viel kuuta saanut eik pive tavannut.
Sanoi lieto Lemminkinen: "Ohoh vanha Vinminen!
Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi?
Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna,
psnyt kuu kumottamahan, nousnut piv paistamahan."
Vaka vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene
eik kourin koskemalla, ksivarsin vntmll."
Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivest pstn, pivn pstn kalliosta!"
Se on seppo Ilmarinen, takoja in-ikuinen,
takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keih'it,
eik suurta eik pient, takoi kerran keskoisia.
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
siitti siivet sulkinensa, levahutti lentmhn.
Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi,
poikki Pohjolan merest sepon Ilmarin pajalle.
Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?"
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen,
kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!"
Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi:
"Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut."
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Mit, seppo, siit laait, kuta, rautio, rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytkethn vaaran vankan liepehesen."
Louhi, Pohjolan emnt, Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan, htpivn plle saavan.
Heti loihe lentmhn, psi poies Pohjolahan.
Laski kuun kivest irti, psti pivn kalliosta.
Itse muuksi muutaltihe, kyhisihe kyyhkyseksi;
lente lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan.
Lenti lintuna ovelle, kyyhkysen kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit, lintu, tnne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?"
Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykselt:
"Tuota lienen kynnyksell sanomata saattamassa:
jopa kuu kivest nousi, piv psi kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen kvi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi, nki pivn paistavaksi.
Meni luoksi Vinmisen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen!
Kyp kuuta katsomahan, pive thymhn!
Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla."
Vaka vanha Vinminen itse pistihe pihalle,
varsin ptns kohotti, katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, piv psnyt, taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Vinminen sai itse sanelemahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot nyttmst,
piv kulta, koittamasta, aurinko, ylenemst!
"Kuu kulta, kivest psit, piv kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna kken, hope'isna kyyhkylisn
elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
"Nouse aina aamusilla tmn pivnki perst!
Teep meille terveytt, siirr saama saatavihin,
pyyt phn peukalomme, onni onkemme nenhn!
"Ky nyt tiesi tervehen, matkasi imantehena,
pt kaari kaunihisti, pse illalla ilohon!"
