Yhdesviidetta Runo
Vaka vanha Vinminen, laulaja in-ikuinen,
sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi.
Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse
hope'iselle melle, kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa, knti kyrn polvillensa,
kantelen ktens alle. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!"
Siit vanha Vinminen alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti, peukalo yls keveni.
Jo kvi ilo ilolle, riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi.
Helhteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Vinminen. Ei ollut sit metsss
jalan neljn juoksevata, koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimhn.
Oravat ojentelihe lehvselt lehvselle;
tuohon krpt kntelihe, aioillen asettelihe.
Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa.
Hersi susiki suolta, nousi karhu kankahalta
petjisest pesst, kutiskosta kuusisesta.
Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi;
viimein aiallen asettui, verjlle vieretikse:
aita kaatui kalliolle, verj aholle vieri.
Siit kuusehen kuvahti, petjhn pyrhytti
soitantoa kuulemahan, iloa imehtimhn.
Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isnt,
ja kaikki Tapion kansa, sek piiat jotta poiat,
kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan.
Itseki metsn emnt, Tapiolan tarkka vaimo,
sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse;
loihe koivun konkelolle, lepn lengolle levahti
kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia,
ne tulivat tuiskutellen, kiitellen kiirehtivt
kunnioa kuulemahan, iloa imehtimhn.
Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton,
heitti pentunsa peshn; itse loihe lentmhn
soittohon sulan urohon, Vinmisen vntelhn.
Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka,
allit aalloilta syvilt, joutsenet sulilta soilta.
Pieniki peiposia, lintuja livertvi,
sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta
ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat,
tehess isn iloa, soitellessa Vinmisen.
Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat,
iloa imehtelivt, kanteloista kuuntelivat;
mik ilman vempelell, taivon kaarella kajotti,
mik pienen pilven pll, rusoreunalla rehotti.
Tuo Kuutar, korea impi, neiti Pivtr ptev
pitelivt pirtojansa, niisins nostelivat,
kultakangasta kutoivat, hope'ista helskyttivt,
rell punaisen pilven, pitkn kaaren kannikalla.
Kunpa saivat kuullaksensa tuon sorean soiton nen,
jo psi piosta pirta, suistui sukkula kest,
katkesihe kultarihmat, helkhti hopeaniiet.
Ei sit oloista ollut, ei ollut ve'esskn
evn kuuen kulkevata, kalaparvea parasta,
ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimhn.
Uipi hauit hangotellen, ve'en koirat vengotellen,
lohet luo'oilta samosi, siikaset syvntehilt.
Sret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki
rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse
virtt Vinn kuulemahan, soittoa tajuamahan.
Ahto, aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta,
ve'en kalvolle veikse, luikahaikse lumpehelle;
siin kuunteli iloa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole mointa ennen kuullut sin ilmoisna ikn,
soitantoa Vinmisen, iloa ikirunojan!"
Sisarekset sotkottaret, rannan ruokoiset klykset,
hiipoivat hivuksiansa, hapsiansa harjasivat
harjalla hopeapll, sukimella kultaisella.
Saavat kuulla nen ouon, tuon on soitannon sorean:
sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen.
Ji hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta.
Itseki ve'en emnt, ve'en eukko ruokorinta,
jopa nousevi merest ja lapaikse lainehesta;
ruokorintahan rivahti, vnnikse vesikarille
tuota nt kuulemahan, soitantoa Vinmisen,
kun oli ni kummanlainen, soitanto ylen sorea.
Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen
kirjavan kiven sellle, paaen paksun pallealle.
Siin vanha Vinminen soitti pivn, soitti toisen.
Ei ollut sit urosta eik miest urheata,
ollut ei miest eik naista eik kassan kantajata,
kellen ei itkuksi kynyt, kenen synt ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot, itki pojat puol'-ikiset,
sek pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki,
kun oli ni kummanlainen, ukon soitanto suloinen.
Itsenski Vinmisen kyynel vieri kyykhteli.
Tippui tilkat silmistns, vierivt vesipisarat,
karkeammat karpaloita, herkemmt hernehi,
pyremmt pyyn munia, premmt pit pskyn.
Ve'et vieri silmstns, toiset toisesta noruvi.
Putosivat poskipille, kaunihille kasvoillensa,
kaunihilta kasvoiltansa leve'ille leuoillensa,
leve'ilt leuoiltansa rehe'ille rinnoillensa,
rehe'ilt rinnoiltansa pteville polvillensa,
ptevilt polviltansa jalkapyille jaloille,
jalkapyilt jaloilta maahan alle jalkojensa
lpi viien villavaipan, kautta kuuen kultavyns,
seitsemn sinihamosen, sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivt vesipisarat luota vanhan Vinmisen
rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen
alle selvien vesien, plle mustien murien.
Siit vanha Vinminen itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tss nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa,
tss suuressa su'ussa, isossa isn alassa
kyyneleni poimijata alta selvien vesien?"
Nuoret tuossa noin sanovi sek vanhat vastoavi:
"Ei ole tss nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa,
tss suuressa su'ussa, isossa isn alassa
kyynelesi poimijata alta selvien vesien."
Sanoi vanha Vinminen, itse virkki, noin nimesi:
"Kenp toisi kyyneleni, poimisi vesipisarat
alta selvien vesien, saisi multa sulkaturkin."
Tuli korppi koikotellen. Sanoi vanha Vinminen:
"Kys, korppi, kyyneleni alta selvien vesien!
Annan sulle sulkaturkin." Eip korppi saanutkana.
Kuuli tuon sininen sotka, niin tuli sininen sotka.
Sanoi vanha Vinminen: "Use'in, sininen sotka,
suullasi sukelteleihet, ve'ess vilotteleihet:
kyp, poimi kyyneleni alta selvien vesien!
Saat sin parahan palkan: annan sulle sulkaturkin."
Kvi sotka poimimahan Vinmisen kyyneleit
alta selvien vesien, plt mustien murien.
Poimi kyynelet merest, kantoi Vinlle ktehen:
jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi,
helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet,
kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.
tractate l2a| capital punishment for sex offender