Kuudeskolmatta Runo
Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa.
Oli pellon kynnnnss, vainion vakoannassa.
Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta.
Kuulevi jumun kyllt, jryn jrvien takoa,
jalan iskun iljenelt, reen kapinan kankahalta.
Juohtui juoni mielehens, tuuma aivohon osasi:
hit Pohjola pitvi, salajoukko juominkia!
Murti suuta, vnti pt, murti mustoa haventa;
veret vierhti pahaksi poloisilta poskipilt.
Heti heitti kynnksens, vaon keskivainiolle;
nousi maasta ratsahille, lhtevi kohin kotia
luoksi armahan emonsa, tyk valtavanhempansa.
Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:
"Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen!
Lmmit samassa sauna, pian pirtti riu'uttele,
miss mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!"
Tuop' on iti Lemminkisen pani ruoan ruttoisesti
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen
yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa.
Siit lieto Lemminkinen otti ruokoa rutosti;
meni saunahan samassa, kvi kylpyhuonehesen.
Siell peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse,
pns pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan melle,
tuo sielt somat sopani, kanna vaattehet vakaiset,
jotka plleni pukisin, varustaisin varrelleni!"
Emo enntti kysy, vaimo vanha tutkaella:
"Kunne lhet, poikueni? Lhetk ilveksen ajohon
vaiko hirven hiihnthn vai oravan ammuntahan?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Oi emoni, kantajani! Lhe en ilveksen ajohon
enk hirven hiihnthn, en oravan ammuntahan;
lhen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni,
hiss hilyteltvni, pioissa pi'eltvni!"
Emo kielti poikoansa, nainen miestns epsi;
epsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta
lhtemst Lemminkist hyvn Pohjolan pitoihin.
Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa:
"Ells menk, poikueni, poikueni, Kaukueni,
noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin!
Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana."
Tuop' on lieto Lemminkinen sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Kurjat kutsuen menevi, hyv ilman hyppeleikse!
Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset
miekassa tuliterss, silss skenevss."
Tuop' on iti Lemminkisen yh kielte kkesi:
"Ells vainen, poikueni, menk Pohjolan pitoihin!
Monet on kummat matkallasi, isot tiellsi imehet,
kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia;
ei uros htile noita, ei varsin varannekana.
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:
mi on surma ensiminen, ensiminen, viimeinenki?"
Virkkoi iti Lemminkisen, vaimo vanha vastaeli:
"Sanon surmat syyt myten enk miehen mielt
myten.
Sanon surman ensimisen. Se on surma ensi surma:
menet matkoa vhisen, pset tiet pivyksen:
tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi.
Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:
yt se hammasta hiovi, pivt kyntt kitkuttavi
tulijalle vierahalle, saavalle kkevlle."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon.
Kyll m siihen keinon keksin, arvoan hyvn asian:
laulan leppisen hevosen, laulan leppisen urohon
sivutseni siirtymhn, eestni vaeltamahan;
itse sorsana sukellan, allina alenteleime
kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse.
Oi emoni, kantajani! Sano surma keskiminen!"
Sanoi iti Lemminkisen: "Se on surma toinen surma:
menet matkoa vhisen, toki toisen pivyksen:
tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tiet,
ithn iti pitk, luotehesen loppumatoin,
tynn kuumia kivi, palavia paateroita.
Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu,
sa'an miest miekallista, tuhat rautaista oritta."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei ole siin miehen surma eik kuolema urohon.
Kyll m siihen mutkan muistan, mutkan muistan,
keinon keksin:
laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen,
sen tungen tulen vkehen, vaivaelen valkeahan,
kylpijksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla;
itse siirrime sivutse, tungeime tulen lvitse,
ettei partana palane, hivuskutri kurvettune.
Oi emoni, kantajani! Sano surma jlkiminen!"
Sanoi iti Lemminkisen: "Se on surma kolmas surma:
menet vielki vhisen, pset siit pivyksen,
Pohjolan verjn suulle, ahtahimpahan alahan:
susi plle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse
suulla Pohjolan verjn, kape'immassa kujassa.
Synyt on sa'anki miest, tuhonnut tuhat urosta,
niin miks' ei sinua sisi, tuhoaisi turvatointa?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Uuhi uunna sytkhn, rieskana revittkhn,
vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana!
Minua on vytty miehen vyll, pantu miehen
palkimella,
solmittu uron solilla, jotten viel jouakana
suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten.
"Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki:
suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin,
tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi.
Sill siit selvitime, psen matkani perille."
Sanoi iti Lemminkisen: "Et viel perille psnyt!
Ne oli sinne mennesssi matkalla isot imehet,
kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata;
viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat.
Kulet tiet pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle:
aita on rautainen rakettu, terstarha teeksennelty
maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti,
keih'ill seivstetty, maan maoilla aiastettu,
krmehill vitsastettu, sisiliskoilla si'elty;
heitty hnnt hilymhn, pkurikat kuilumahan,
pkeht khjmhn, pt ulos, sishn hnnt.
"Maass' on toisia matoja, rata kyit, krmehi
yls kielin kiehumassa, alas hnnin hilymss.
Yks' on muita kauheampi eess portin poikkipuolin,
pitelmpi pirtin hirtt, paksumpi kujapatsasta,
yls kielin kiehumassa, suin yls suhahtamassa,
ei ketn muuta vasten, vasten vaivaista sinua."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon.
Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella,
ja tunnen maot manata, krmehyiset knnytell.
sken pn eilisen kynnin maata kyyn-alaista,
knnin maata krmehist aivan paljahin ktsin.
Kyyt pitelin kynsissni, ksissni krmehyiset;
tapoin kyit kymmenkunnan, sa'an mustia matoja:
viel' on kynnet kyyn veress, ket krmehen talissa.
Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana
maon suuren suupalaksi, krmehen ksialaksi:
itse konnat kouristelen, ilket iki puserran,
kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan,
astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sishn."
Sanoi iti Lemminkisen: "Ells vainen, poikueni,
menk Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin!
Siell' on miehet miekka vyll, urohot sota-aseissa,
humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa.
Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterhn;
jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla.
Ei minua laula lappi eik tunge turjalainen;
itse laulan lappalaisen sek tungen turjalaisen:
laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen,
paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa."
Sanoi iti Lemminkisen: "Ohoh poikani poloinen!
Viel muistat muinaistasi, kerskut ennen kynnistsi!
Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla:
uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut,
kynyt koskia kolisten, mytvirtoja vilisten,
Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat!
Siell' oisit tnki pn ilman ititt pahatta.
"Muistapa, mit sanelen! Tulet Pohjolan tuville:
mki on tynn seiphi, piha tynn pylvhi,
ne on tynn miehen pit; yks' on seivs ptin seivs
senp seiphn nenhn sinun psi leikatahan!"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hurja noita huolinevi, epkelpo keksinevi
viitt, kuutta vainovuotta, seitsent sotakese!
Ei noita uro totelle, vjnne vhekn.
Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni!
Itse kyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni;
viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa,
itkenyt ikns siell, kantajata kaipaellut."
Sai siit sotisopansa, vanhat vainovaattehensa,
isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin.
Senp siltahan syssi, terin tynti lattiahan:
miekkanen kess kntyi kuni tuore tuomen latva
tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkinen:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa
tmn miekan miettijist, tmn kalvan katsojaista."
Jousen seinlt sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Sen m mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin,
joka jouseni vetisi, kiverni kiinnittisi
noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla."
Siit lieto Lemminkinen, tuo on kaunis Kaukomieli,
suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin.
Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani!
Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa
lhtekseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!"
Orja nyr, neuvottava, pian pistihe pihalle,
tynti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen.
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtvni,
suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut."
Siit lieto Lemminkisen luku lhte tulevi.
Ksi kski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.
Toki lksi, kuin kkesi, varsin lksi, ei varannut.
Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti
oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta:
"Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni!
Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,
juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi;
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli:
mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa."
Viel neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti
perimisen pellon pst, verjlt viimeiselt:
"Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,
istu puolella sijoa, astu puoliaskelella,
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli,
niin sinusta mies tulevi, uros selv selkivi
lpi kymhn kerjt, jutut julki polkemahan
urohoisessa vess, miehisess joukkiossa."
Siit lksi Lemminkinen istuen oron re'ess;
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Lksi virkku vieremhn, hevonen helettmhn.
Ajoi aikoa vhisen, hyvn hetken hetkutteli:
nki tiell teirikarjan. Teiret lentohon lehahti,
lintukarja kapsahutti eest juoksevan hevosen.
Ji hitusen hyheni, tielle teiren sulkasia.
Ne kokosi Lemminkinen, tapaeli taskuhunsa:
ei tie, mik tulisi, tapahtuisi taipalella;
kaikki on tarpehen talossa, hyvksi htvarana.
Ajoi eellehen vhisen, kulki tiet pikkuruisen;
jo hepo hrsteleikse, luppakorva luonteleikse.
Se on lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,
kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi!
Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'ess.
Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:
sill kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata,
hyhenet tulena tuiski, skenin sihkeli.
Kaukon kaukoa nkevi, loitompata Lemminkisen:
"Minnep menevi Kauko, kunne lksit, Lemmin poika?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Lksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
Vlty syrjhn vhisen, poikellaite tielt poies,
laske eelle matkamiest, Lemminkist liiatenki,
sivutsesi siirtymhn, vieretse vaeltamahan!"
Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella:
"Lasken eelle matkamiehen, Lemminkisen liiatenki
suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan:
siit sulle tie menevi menn tuosta tuon hyvksi
noihin pitkihin pitoihin, in kaiken istumihin."
Mit huoli Lemminkinen! Ei tuossa kovin htillyt.
Tapasip' on taskuhunsa, lihe kukkaroisehensa,
otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi
kahen kmmenen vliss, sormen kymmenen sovussa:
siit syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita.
Syksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan,
kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun.
Sill siit selvittihe, psi pivn ensimisen.
Iski virkkua vitsalla, helhytti helmisell.
Lks' oronen oikomahan, hepo helkehyttmhn.
Ajoi matkoa palasen, piirrtteli pikkuruisen;
jo oronen ouostuvi, hevonen hrhtelevi.
Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti!
On eess tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tiet,
ithn iti pitk, luotehesen loppumatoin,
tynn kuumoa kive, palavata paateroa.
Mit huoli Lemminkinen! Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen!
Nosta lonka luotehelta, toinen lnnest lhet,
kolmas istuta ist, kohottele koillisesta,
syrjin yhtehen syse, lomatusten loukahuta!
Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihsvarsi
noille kuumille kiville, palaville paateroille!"
Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen,
nosti longan luotehelta, toisen lnnest lhetti,
itti ist pilven, kohotteli koilta ilman,
nep yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti.
Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihsvarren
noille kuumille kiville, palaville paateroille:
tulipa luminen lampi, hyinen jrvi muo'ostihe.
Siit lieto Lemminkinen lauloi tuohon jisen sillan
poikitse lumisen lammin, yrhst yrhsen.
Sill sen rovin vaelti, psi toisen pivyksen.
Laski virkkua vitsalla, helhytti helmisvyll.
Sai virkku vilettmhn, hepo htkelyttmhn.
Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni;
siit seisahtui kisti, ei pakene paikaltansa.
Itse lieto Lemminkinen kavahtihe katsomahan:
on susi verjn suulla, karhu vastassa kujalla,
suulla Pohjolan verjn, pss pitkien kujien.
Silloin lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,
tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa;
otti uuhen villasia, hieroa utustelevi
kahen kmmenen kesess, sormen kymmenen sovussa.
Puhui kerran kmmenelle: uuhet juoksuhun uhahti,
koko lauma lampahia, karitsoita aika karja.
Suet sinne rymisihe, karhut kanssa kaimasihe.
Itse lieto Lemminkinen ajoi eelle matkoansa.
Kulki tiet pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle.
Aita oli rautainen rakettu, terksinen tarha tehty,
sata sylt maaemhn, tuhat sylt taivosehen,
keih'ill seivstetty, maan maoilla aiastettu,
krmehill kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty:
heitty hnnt hilymhn, pkurikat kuilumahan,
pt vankat vapajamahan, pt ulos, sishn hnnt.
Se on lieto Lemminkinen jo tuossa ajattelevi:
"Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti:
on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen!
Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu,
ylhtse lintu lenti, ylemmksi aita pantu."
Tok' ei tuossa Lemminkinen huolinut kovin htill.
Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan,
sill aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi;
aian rautaisen avasi, knti tarhan krmehisen
viielt vitsasvlilt, seitsemlt seiphlt.
Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen.
Krme tiell knteleikse eess portin poikkipuolin,
pitelmpi pirtin hirtt, paksumpi patsasta portin.
Sata silme maolla, tuhat kielt krmehell,
silmt seulan suuruhiset, kielet pitkt keihovartta,
hampahat haravan varren, selk seitsemn venett.
Siin lieto Lemminkinen ei tohi ksiksi ky
satasilmlle maolle, tuhatkieli-krmehelle.
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,
kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen,
lpi mtthn menij, puun juuren pujottelija!
Kuka sun kulosta nosti, heinn juuresta hertti
maan plle matelemahan, tielle teukkalehtamahan?
Kuka nosti nokkoasi, kuka kski, ken kehoitti
pt pystss pite, kaulan vartta kankeata?
Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljisi
vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?
"Sule nyt suusi, peit psi, ktke kielesi kpe,
sykerrite sykkyrhn, kperrite kppyrhn,
anna tiet, puolen tiet, sivu menn matkamiehen!
Tahi siirry tielt poies, kule, kurja, kursikkohon,
kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehden,
veite villakuontalona, haavan halkona kuleksi,
tunge psi turpehesen, mt mtthn sishn
turpehessa sun tupasi, alla mtthn majasi:
jospa tuolta psi nostat, Ukko psi srkenevi
neuloilla tersnenill, rakehilla rautaisilla."
Senp lausui Lemminkinen. Ei sit mato totellut;
ain' yh khelevi, yls kielin kiehahtavi,
suin yls suhahtelevi pn varalle Lemminkisen.
Siit lieto Lemminkinen muisti vanhoja sanoja,
ennen eukon neuvomia, itins opettamia.
Sanoi lieto Lemminkinen, virkki kaunis Kaukomieli:
"Kun et tuostana totelle etk vjnne vhll,
viel turvut tuskihisi, paisut pakkopivihisi,
halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi,
kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi.
Tien, sykk, synnyntsi, maan kamala, kasvantasi:
Syjtr sinun emosi, Vetehinen vanhempasi.
"Sylki Syjtr vesille, laski kuolan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli,
tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemn kese
selvll meren selll, lapovilla lainehilla.
Vesi sen pitkksi venytti, piv paistoi pehmeksi,
ve'en tyrsky maalle tynti, aalto rannallen ajeli.
"Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean,
meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla nkivt;
sanoivat sanalla tuolla: 'Mip tuostaki tulisi,
kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmt siunoaisi?'
"Ptyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi:
'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta,
jos ma tuolle hengen loisin, silmt phn siunoaisin.'
"Saipa Hiisi kuulemahan, mies hijy thymhn.
Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle
konnan ilken kinalle, Syjttren sylkemlle:
siit kntyi krmeheksi, muuttui mustaksi maoksi.
"Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta.
Mist' on syyetty synt? Syjttrelt synt.
Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista.
Mist tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken.
Mist' on p pahalle pantu? P pahan pavun jyvst.
"Mist' on siihen silmt luotu? Lemmon liinan
siemenist.
Mist' on korvat konnan pss? Lemmon koivun
lehtosista.
Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syjttren.
Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keih'st.
Mist' on hampahat hjyll? Okahista Tuonen ohran.
Mist' on ilken ikenet? Ikenist Kalman immen.
"Mist' on selk seisotettu? Hiien hiiliseiphst.
Mist hnt hlttyn? Pahalaisen palmikosta.
Mist suolet solmittuna? Suolet surman vyllisest.
"Siin' oli sinun sukusi, siin kuulu kunniasi!
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,
maan karva, kaiken ilmankaaren karva!
Lhe nyt tielt matkamiehen, eest kulkijan urohon!
Anna menn matkamiehen, Lemminkisen leyhytell
noihin Pohjolan pitoihin, hyvn synnyn syminkihin!"
Jo mato kuvattelihe, satasilm siirtelihe,
kntelihe krme paksu, muuttelihe tien mukahan;
antoi menn matkamiehen, Lemminkisen leyhytell
noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
Oli pellon kynnnnss, vainion vakoannassa.
Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta.
Kuulevi jumun kyllt, jryn jrvien takoa,
jalan iskun iljenelt, reen kapinan kankahalta.
Juohtui juoni mielehens, tuuma aivohon osasi:
hit Pohjola pitvi, salajoukko juominkia!
Murti suuta, vnti pt, murti mustoa haventa;
veret vierhti pahaksi poloisilta poskipilt.
Heti heitti kynnksens, vaon keskivainiolle;
nousi maasta ratsahille, lhtevi kohin kotia
luoksi armahan emonsa, tyk valtavanhempansa.
Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa:
"Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen!
Lmmit samassa sauna, pian pirtti riu'uttele,
miss mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!"
Tuop' on iti Lemminkisen pani ruoan ruttoisesti
sy miehen nlkhisen, haukata halun-alaisen
yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa.
Siit lieto Lemminkinen otti ruokoa rutosti;
meni saunahan samassa, kvi kylpyhuonehesen.
Siell peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse,
pns pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan melle,
tuo sielt somat sopani, kanna vaattehet vakaiset,
jotka plleni pukisin, varustaisin varrelleni!"
Emo enntti kysy, vaimo vanha tutkaella:
"Kunne lhet, poikueni? Lhetk ilveksen ajohon
vaiko hirven hiihnthn vai oravan ammuntahan?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Oi emoni, kantajani! Lhe en ilveksen ajohon
enk hirven hiihnthn, en oravan ammuntahan;
lhen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni,
hiss hilyteltvni, pioissa pi'eltvni!"
Emo kielti poikoansa, nainen miestns epsi;
epsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta
lhtemst Lemminkist hyvn Pohjolan pitoihin.
Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa:
"Ells menk, poikueni, poikueni, Kaukueni,
noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin!
Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana."
Tuop' on lieto Lemminkinen sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Kurjat kutsuen menevi, hyv ilman hyppeleikse!
Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset
miekassa tuliterss, silss skenevss."
Tuop' on iti Lemminkisen yh kielte kkesi:
"Ells vainen, poikueni, menk Pohjolan pitoihin!
Monet on kummat matkallasi, isot tiellsi imehet,
kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia;
ei uros htile noita, ei varsin varannekana.
Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni:
mi on surma ensiminen, ensiminen, viimeinenki?"
Virkkoi iti Lemminkisen, vaimo vanha vastaeli:
"Sanon surmat syyt myten enk miehen mielt
myten.
Sanon surman ensimisen. Se on surma ensi surma:
menet matkoa vhisen, pset tiet pivyksen:
tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi.
Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:
yt se hammasta hiovi, pivt kyntt kitkuttavi
tulijalle vierahalle, saavalle kkevlle."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon.
Kyll m siihen keinon keksin, arvoan hyvn asian:
laulan leppisen hevosen, laulan leppisen urohon
sivutseni siirtymhn, eestni vaeltamahan;
itse sorsana sukellan, allina alenteleime
kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse.
Oi emoni, kantajani! Sano surma keskiminen!"
Sanoi iti Lemminkisen: "Se on surma toinen surma:
menet matkoa vhisen, toki toisen pivyksen:
tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tiet,
ithn iti pitk, luotehesen loppumatoin,
tynn kuumia kivi, palavia paateroita.
Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu,
sa'an miest miekallista, tuhat rautaista oritta."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei ole siin miehen surma eik kuolema urohon.
Kyll m siihen mutkan muistan, mutkan muistan,
keinon keksin:
laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen,
sen tungen tulen vkehen, vaivaelen valkeahan,
kylpijksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla;
itse siirrime sivutse, tungeime tulen lvitse,
ettei partana palane, hivuskutri kurvettune.
Oi emoni, kantajani! Sano surma jlkiminen!"
Sanoi iti Lemminkisen: "Se on surma kolmas surma:
menet vielki vhisen, pset siit pivyksen,
Pohjolan verjn suulle, ahtahimpahan alahan:
susi plle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse
suulla Pohjolan verjn, kape'immassa kujassa.
Synyt on sa'anki miest, tuhonnut tuhat urosta,
niin miks' ei sinua sisi, tuhoaisi turvatointa?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Uuhi uunna sytkhn, rieskana revittkhn,
vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana!
Minua on vytty miehen vyll, pantu miehen
palkimella,
solmittu uron solilla, jotten viel jouakana
suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten.
"Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki:
suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin,
tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi.
Sill siit selvitime, psen matkani perille."
Sanoi iti Lemminkisen: "Et viel perille psnyt!
Ne oli sinne mennesssi matkalla isot imehet,
kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata;
viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat.
Kulet tiet pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle:
aita on rautainen rakettu, terstarha teeksennelty
maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti,
keih'ill seivstetty, maan maoilla aiastettu,
krmehill vitsastettu, sisiliskoilla si'elty;
heitty hnnt hilymhn, pkurikat kuilumahan,
pkeht khjmhn, pt ulos, sishn hnnt.
"Maass' on toisia matoja, rata kyit, krmehi
yls kielin kiehumassa, alas hnnin hilymss.
Yks' on muita kauheampi eess portin poikkipuolin,
pitelmpi pirtin hirtt, paksumpi kujapatsasta,
yls kielin kiehumassa, suin yls suhahtamassa,
ei ketn muuta vasten, vasten vaivaista sinua."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon.
Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella,
ja tunnen maot manata, krmehyiset knnytell.
sken pn eilisen kynnin maata kyyn-alaista,
knnin maata krmehist aivan paljahin ktsin.
Kyyt pitelin kynsissni, ksissni krmehyiset;
tapoin kyit kymmenkunnan, sa'an mustia matoja:
viel' on kynnet kyyn veress, ket krmehen talissa.
Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana
maon suuren suupalaksi, krmehen ksialaksi:
itse konnat kouristelen, ilket iki puserran,
kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan,
astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sishn."
Sanoi iti Lemminkisen: "Ells vainen, poikueni,
menk Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin!
Siell' on miehet miekka vyll, urohot sota-aseissa,
humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa.
Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterhn;
jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna."
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla.
Ei minua laula lappi eik tunge turjalainen;
itse laulan lappalaisen sek tungen turjalaisen:
laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen,
paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa."
Sanoi iti Lemminkisen: "Ohoh poikani poloinen!
Viel muistat muinaistasi, kerskut ennen kynnistsi!
Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla:
uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut,
kynyt koskia kolisten, mytvirtoja vilisten,
Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat!
Siell' oisit tnki pn ilman ititt pahatta.
"Muistapa, mit sanelen! Tulet Pohjolan tuville:
mki on tynn seiphi, piha tynn pylvhi,
ne on tynn miehen pit; yks' on seivs ptin seivs
senp seiphn nenhn sinun psi leikatahan!"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hurja noita huolinevi, epkelpo keksinevi
viitt, kuutta vainovuotta, seitsent sotakese!
Ei noita uro totelle, vjnne vhekn.
Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni!
Itse kyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni;
viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa,
itkenyt ikns siell, kantajata kaipaellut."
Sai siit sotisopansa, vanhat vainovaattehensa,
isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin.
Senp siltahan syssi, terin tynti lattiahan:
miekkanen kess kntyi kuni tuore tuomen latva
tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkinen:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa
tmn miekan miettijist, tmn kalvan katsojaista."
Jousen seinlt sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Sen m mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin,
joka jouseni vetisi, kiverni kiinnittisi
noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla."
Siit lieto Lemminkinen, tuo on kaunis Kaukomieli,
suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin.
Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani!
Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa
lhtekseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!"
Orja nyr, neuvottava, pian pistihe pihalle,
tynti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen.
Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtvni,
suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut."
Siit lieto Lemminkisen luku lhte tulevi.
Ksi kski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti.
Toki lksi, kuin kkesi, varsin lksi, ei varannut.
Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti
oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta:
"Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni!
Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,
juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi;
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli:
mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa."
Viel neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti
perimisen pellon pst, verjlt viimeiselt:
"Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa,
istu puolella sijoa, astu puoliaskelella,
anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli,
niin sinusta mies tulevi, uros selv selkivi
lpi kymhn kerjt, jutut julki polkemahan
urohoisessa vess, miehisess joukkiossa."
Siit lksi Lemminkinen istuen oron re'ess;
iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella.
Lksi virkku vieremhn, hevonen helettmhn.
Ajoi aikoa vhisen, hyvn hetken hetkutteli:
nki tiell teirikarjan. Teiret lentohon lehahti,
lintukarja kapsahutti eest juoksevan hevosen.
Ji hitusen hyheni, tielle teiren sulkasia.
Ne kokosi Lemminkinen, tapaeli taskuhunsa:
ei tie, mik tulisi, tapahtuisi taipalella;
kaikki on tarpehen talossa, hyvksi htvarana.
Ajoi eellehen vhisen, kulki tiet pikkuruisen;
jo hepo hrsteleikse, luppakorva luonteleikse.
Se on lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,
kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi!
Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'ess.
Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto,
luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko:
sill kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata,
hyhenet tulena tuiski, skenin sihkeli.
Kaukon kaukoa nkevi, loitompata Lemminkisen:
"Minnep menevi Kauko, kunne lksit, Lemmin poika?"
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Lksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
Vlty syrjhn vhisen, poikellaite tielt poies,
laske eelle matkamiest, Lemminkist liiatenki,
sivutsesi siirtymhn, vieretse vaeltamahan!"
Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella:
"Lasken eelle matkamiehen, Lemminkisen liiatenki
suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan:
siit sulle tie menevi menn tuosta tuon hyvksi
noihin pitkihin pitoihin, in kaiken istumihin."
Mit huoli Lemminkinen! Ei tuossa kovin htillyt.
Tapasip' on taskuhunsa, lihe kukkaroisehensa,
otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi
kahen kmmenen vliss, sormen kymmenen sovussa:
siit syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita.
Syksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan,
kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun.
Sill siit selvittihe, psi pivn ensimisen.
Iski virkkua vitsalla, helhytti helmisell.
Lks' oronen oikomahan, hepo helkehyttmhn.
Ajoi matkoa palasen, piirrtteli pikkuruisen;
jo oronen ouostuvi, hevonen hrhtelevi.
Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan:
niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti!
On eess tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tiet,
ithn iti pitk, luotehesen loppumatoin,
tynn kuumoa kive, palavata paateroa.
Mit huoli Lemminkinen! Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen!
Nosta lonka luotehelta, toinen lnnest lhet,
kolmas istuta ist, kohottele koillisesta,
syrjin yhtehen syse, lomatusten loukahuta!
Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihsvarsi
noille kuumille kiville, palaville paateroille!"
Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen,
nosti longan luotehelta, toisen lnnest lhetti,
itti ist pilven, kohotteli koilta ilman,
nep yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti.
Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihsvarren
noille kuumille kiville, palaville paateroille:
tulipa luminen lampi, hyinen jrvi muo'ostihe.
Siit lieto Lemminkinen lauloi tuohon jisen sillan
poikitse lumisen lammin, yrhst yrhsen.
Sill sen rovin vaelti, psi toisen pivyksen.
Laski virkkua vitsalla, helhytti helmisvyll.
Sai virkku vilettmhn, hepo htkelyttmhn.
Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni;
siit seisahtui kisti, ei pakene paikaltansa.
Itse lieto Lemminkinen kavahtihe katsomahan:
on susi verjn suulla, karhu vastassa kujalla,
suulla Pohjolan verjn, pss pitkien kujien.
Silloin lieto Lemminkinen, itse kaunis Kaukomieli,
tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa;
otti uuhen villasia, hieroa utustelevi
kahen kmmenen kesess, sormen kymmenen sovussa.
Puhui kerran kmmenelle: uuhet juoksuhun uhahti,
koko lauma lampahia, karitsoita aika karja.
Suet sinne rymisihe, karhut kanssa kaimasihe.
Itse lieto Lemminkinen ajoi eelle matkoansa.
Kulki tiet pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle.
Aita oli rautainen rakettu, terksinen tarha tehty,
sata sylt maaemhn, tuhat sylt taivosehen,
keih'ill seivstetty, maan maoilla aiastettu,
krmehill kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty:
heitty hnnt hilymhn, pkurikat kuilumahan,
pt vankat vapajamahan, pt ulos, sishn hnnt.
Se on lieto Lemminkinen jo tuossa ajattelevi:
"Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti:
on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen!
Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu,
ylhtse lintu lenti, ylemmksi aita pantu."
Tok' ei tuossa Lemminkinen huolinut kovin htill.
Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan,
sill aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi;
aian rautaisen avasi, knti tarhan krmehisen
viielt vitsasvlilt, seitsemlt seiphlt.
Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen.
Krme tiell knteleikse eess portin poikkipuolin,
pitelmpi pirtin hirtt, paksumpi patsasta portin.
Sata silme maolla, tuhat kielt krmehell,
silmt seulan suuruhiset, kielet pitkt keihovartta,
hampahat haravan varren, selk seitsemn venett.
Siin lieto Lemminkinen ei tohi ksiksi ky
satasilmlle maolle, tuhatkieli-krmehelle.
Virkkoi lieto Lemminkinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,
kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen,
lpi mtthn menij, puun juuren pujottelija!
Kuka sun kulosta nosti, heinn juuresta hertti
maan plle matelemahan, tielle teukkalehtamahan?
Kuka nosti nokkoasi, kuka kski, ken kehoitti
pt pystss pite, kaulan vartta kankeata?
Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljisi
vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri?
"Sule nyt suusi, peit psi, ktke kielesi kpe,
sykerrite sykkyrhn, kperrite kppyrhn,
anna tiet, puolen tiet, sivu menn matkamiehen!
Tahi siirry tielt poies, kule, kurja, kursikkohon,
kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehden,
veite villakuontalona, haavan halkona kuleksi,
tunge psi turpehesen, mt mtthn sishn
turpehessa sun tupasi, alla mtthn majasi:
jospa tuolta psi nostat, Ukko psi srkenevi
neuloilla tersnenill, rakehilla rautaisilla."
Senp lausui Lemminkinen. Ei sit mato totellut;
ain' yh khelevi, yls kielin kiehahtavi,
suin yls suhahtelevi pn varalle Lemminkisen.
Siit lieto Lemminkinen muisti vanhoja sanoja,
ennen eukon neuvomia, itins opettamia.
Sanoi lieto Lemminkinen, virkki kaunis Kaukomieli:
"Kun et tuostana totelle etk vjnne vhll,
viel turvut tuskihisi, paisut pakkopivihisi,
halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi,
kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi.
Tien, sykk, synnyntsi, maan kamala, kasvantasi:
Syjtr sinun emosi, Vetehinen vanhempasi.
"Sylki Syjtr vesille, laski kuolan lainehille.
Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli,
tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemn kese
selvll meren selll, lapovilla lainehilla.
Vesi sen pitkksi venytti, piv paistoi pehmeksi,
ve'en tyrsky maalle tynti, aalto rannallen ajeli.
"Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean,
meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla nkivt;
sanoivat sanalla tuolla: 'Mip tuostaki tulisi,
kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmt siunoaisi?'
"Ptyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi:
'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta,
jos ma tuolle hengen loisin, silmt phn siunoaisin.'
"Saipa Hiisi kuulemahan, mies hijy thymhn.
Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle
konnan ilken kinalle, Syjttren sylkemlle:
siit kntyi krmeheksi, muuttui mustaksi maoksi.
"Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta.
Mist' on syyetty synt? Syjttrelt synt.
Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista.
Mist tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken.
Mist' on p pahalle pantu? P pahan pavun jyvst.
"Mist' on siihen silmt luotu? Lemmon liinan
siemenist.
Mist' on korvat konnan pss? Lemmon koivun
lehtosista.
Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syjttren.
Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keih'st.
Mist' on hampahat hjyll? Okahista Tuonen ohran.
Mist' on ilken ikenet? Ikenist Kalman immen.
"Mist' on selk seisotettu? Hiien hiiliseiphst.
Mist hnt hlttyn? Pahalaisen palmikosta.
Mist suolet solmittuna? Suolet surman vyllisest.
"Siin' oli sinun sukusi, siin kuulu kunniasi!
"Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen,
maan karva, kaiken ilmankaaren karva!
Lhe nyt tielt matkamiehen, eest kulkijan urohon!
Anna menn matkamiehen, Lemminkisen leyhytell
noihin Pohjolan pitoihin, hyvn synnyn syminkihin!"
Jo mato kuvattelihe, satasilm siirtelihe,
kntelihe krme paksu, muuttelihe tien mukahan;
antoi menn matkamiehen, Lemminkisen leyhytell
noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.
