Neljasneljatta Runo
Kullero, Kalervon poika, sinisukka ijn lapsik
hivus keltainen, kore, kengn kauto kaunokainen,
itse lksi astumahan luota seppo Ilmarisen,
ennenkuin isnt saisi naisen kuolon korvihinsa,
painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon.
Lksi soitellen seposta, ilon lyen Ilman mailta,
kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla:
suo sorahti, maa jrhti, kangas vastahan kajahti
Kullervoisen soitantoa, ilken ilonpitoa.
Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa,
sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan,
mik soitanta salolla, kullervointa kankahalla.
Jo nki toet totiset, valehettomat, vakaiset:
nki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen,
kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle.
Siihen seppo seisottihe symell synkell.
Puuttui yksi itkemhn, viikoksi vetistmhn.
Mieli ei tervoa parempi, syn ei sytt valkeampi.
Itse Kullervo kveli, astui eelle jonnekunne,
pivn korpia kovia, hiien hirsikankahia.
Illan tullen, yn pimeten ptyi maahan metthlle.
Siin istuvi isotoin, armotoin ajattelevi:
"Mik lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut
kuuksi pivksi kululle, ikseni ilman alle?
"Kotihinsa muut menevt, majoillensa matkoavat:
mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani, satehessa saunan lyly.
"Ellsp, hyv Jumala, elksi sin ikn
luoko lasta luonnotointa eik aivan armotointa,
isotointa alle ilman, emotointa ensinkn,
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit,
loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!
Piv pskyille tulevi, varpusille valkenevi,
ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana,
tule ei piv polvenensa, ei ilo sin ikn!
"En tie tekijtni enk tunne tuojoani.
Liek telkk tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut,
tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon?
"Pienn jin min isosta, matalana maammostani.
Iso kuoli, iti kuoli, kuoli mun sukuni suuri;
jtti mulle jiset kengt, sukat uhkuiset unohti;
jtti jisille jlille, pyriville portahille,
joka suohon sortumahan, likahan litistymhn...
Vaan en nyt ill tll, en m viel jouakana
soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille.
Enk sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta ktt,
viitt sormea viritn, kyntt kymment ylennn."
Jopa juohtui mielehens, puuttui aivohon ajatus
ky Untamon kylhn, kostoa isonsa kohlut,
ison kohlut, maammon mahlat, itsens pahoin-pinnt.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen,
maltapa, sukuni surma! Kun tulen min sotahan,
tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot keklehiksi?"
Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko.
Hnp tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kunne lksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus
menn tuonne tosialle, ky Untamon kylhn,
kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat,
polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetell."
Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo.
On sulla iso elossa, maammo maille tervehen."
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
missp minun isoni, kussa kaunis kantajani?"
"Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi
Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella."
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
mitenk m sinne psnen, kuten kulkea osannen?"
"Hyv on sinne pstksesi, ouonkin osataksesi,
Korven kolkka kyksesi, joen ranta juostaksesi.
Astut pivn, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki,
kulet kohti luotesehen. Vaara vastahan tulevi:
sie astu alatse vaaran, ky vaaran vasenta puolta!
Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi:
ky sit joen sivua kolmen kosken kuohumitse!
Tulet niemen tutkaimehen, pyt phn pitkn kaiskun;
tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun pss:
siinp iso elvi, siin kaunis kantajasi,
siinp sisaresiki, kaksi kaunista tytrt."
Kullervo, Kalervon poika, lksi tuosta astumahan.
Astui pivn, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki,
kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa:
hn astui alaisin puolin, vaaran lievett vasenta.
Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua,
jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta,
tuli niemen tutkaimehen, ptyi phn pitkn niemen:
tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun pss.
Meni hn tupahan tuosta eip tunneta tuvassa:
"Mist vieras veen takoa, kusta kulkijain kotisin?"
"Etk tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa,
jonka Untamon urohot veivt kanssansa kotihin
ison vvaaksan varrellisna, emon vrttinn pituisna?"
Emo enntti sanoa, vaimo vanha lausuella:
"Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki!
Ettps elvin silmin nit maita matkaelet,
kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi!
"Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytrt.
Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut:
poika suurehen sotahan, tytt tietmttmihin.
Poikani tuli takaisin, eip tytt tullekana."
Kullervo, Kalervon poika, itse enntti kysy:
"Kunne tyttsi katosi, minne sai sisarueni?"
Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne tyttni katosi, tuonne sai sisaruesi:
lksi marjahan metslle, alle vaaran vaapukkahan;
sinnep kana katosi, lintu kuoli liian surman,
surmahan sanattomahan, nimen tietmttmhn.
"Kenen tytt ikv? Kenen muun, kun ei emonsa!
Emon etso eelimmisn, emon etso, emon kaiho.
Lksinp, emo poloinen, etsimhn tyttni;
juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin.
Etsin pivn, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki.
Pivn kolmennen perst, viikon pst viimeistki
nousin suurelle melle, korkealle kukkulalle.
Huusin tuosta tyttni, kaonnutta kaihoelin:
'Miss olet, tyttseni? Tule jo, tyttni, kotihin!'
"Noinpa huusin tyttni, kaonnutta kaipaelin.
Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat:
'El huua tyttsi, el huua, hoilaele!
Ei se saa sin ikn, ei paloa polvenansa
emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'"
hivus keltainen, kore, kengn kauto kaunokainen,
itse lksi astumahan luota seppo Ilmarisen,
ennenkuin isnt saisi naisen kuolon korvihinsa,
painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon.
Lksi soitellen seposta, ilon lyen Ilman mailta,
kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla:
suo sorahti, maa jrhti, kangas vastahan kajahti
Kullervoisen soitantoa, ilken ilonpitoa.
Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa,
sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan,
mik soitanta salolla, kullervointa kankahalla.
Jo nki toet totiset, valehettomat, vakaiset:
nki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen,
kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle.
Siihen seppo seisottihe symell synkell.
Puuttui yksi itkemhn, viikoksi vetistmhn.
Mieli ei tervoa parempi, syn ei sytt valkeampi.
Itse Kullervo kveli, astui eelle jonnekunne,
pivn korpia kovia, hiien hirsikankahia.
Illan tullen, yn pimeten ptyi maahan metthlle.
Siin istuvi isotoin, armotoin ajattelevi:
"Mik lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut
kuuksi pivksi kululle, ikseni ilman alle?
"Kotihinsa muut menevt, majoillensa matkoavat:
mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani, satehessa saunan lyly.
"Ellsp, hyv Jumala, elksi sin ikn
luoko lasta luonnotointa eik aivan armotointa,
isotointa alle ilman, emotointa ensinkn,
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit,
loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!
Piv pskyille tulevi, varpusille valkenevi,
ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana,
tule ei piv polvenensa, ei ilo sin ikn!
"En tie tekijtni enk tunne tuojoani.
Liek telkk tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut,
tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon?
"Pienn jin min isosta, matalana maammostani.
Iso kuoli, iti kuoli, kuoli mun sukuni suuri;
jtti mulle jiset kengt, sukat uhkuiset unohti;
jtti jisille jlille, pyriville portahille,
joka suohon sortumahan, likahan litistymhn...
Vaan en nyt ill tll, en m viel jouakana
soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille.
Enk sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta ktt,
viitt sormea viritn, kyntt kymment ylennn."
Jopa juohtui mielehens, puuttui aivohon ajatus
ky Untamon kylhn, kostoa isonsa kohlut,
ison kohlut, maammon mahlat, itsens pahoin-pinnt.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen,
maltapa, sukuni surma! Kun tulen min sotahan,
tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot keklehiksi?"
Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko.
Hnp tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kunne lksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?"
Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus
menn tuonne tosialle, ky Untamon kylhn,
kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat,
polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetell."
Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo.
On sulla iso elossa, maammo maille tervehen."
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
missp minun isoni, kussa kaunis kantajani?"
"Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi
Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella."
"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
mitenk m sinne psnen, kuten kulkea osannen?"
"Hyv on sinne pstksesi, ouonkin osataksesi,
Korven kolkka kyksesi, joen ranta juostaksesi.
Astut pivn, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki,
kulet kohti luotesehen. Vaara vastahan tulevi:
sie astu alatse vaaran, ky vaaran vasenta puolta!
Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi:
ky sit joen sivua kolmen kosken kuohumitse!
Tulet niemen tutkaimehen, pyt phn pitkn kaiskun;
tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun pss:
siinp iso elvi, siin kaunis kantajasi,
siinp sisaresiki, kaksi kaunista tytrt."
Kullervo, Kalervon poika, lksi tuosta astumahan.
Astui pivn, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki,
kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa:
hn astui alaisin puolin, vaaran lievett vasenta.
Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua,
jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta,
tuli niemen tutkaimehen, ptyi phn pitkn niemen:
tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun pss.
Meni hn tupahan tuosta eip tunneta tuvassa:
"Mist vieras veen takoa, kusta kulkijain kotisin?"
"Etk tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa,
jonka Untamon urohot veivt kanssansa kotihin
ison vvaaksan varrellisna, emon vrttinn pituisna?"
Emo enntti sanoa, vaimo vanha lausuella:
"Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki!
Ettps elvin silmin nit maita matkaelet,
kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi!
"Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytrt.
Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut:
poika suurehen sotahan, tytt tietmttmihin.
Poikani tuli takaisin, eip tytt tullekana."
Kullervo, Kalervon poika, itse enntti kysy:
"Kunne tyttsi katosi, minne sai sisarueni?"
Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne tyttni katosi, tuonne sai sisaruesi:
lksi marjahan metslle, alle vaaran vaapukkahan;
sinnep kana katosi, lintu kuoli liian surman,
surmahan sanattomahan, nimen tietmttmhn.
"Kenen tytt ikv? Kenen muun, kun ei emonsa!
Emon etso eelimmisn, emon etso, emon kaiho.
Lksinp, emo poloinen, etsimhn tyttni;
juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin.
Etsin pivn, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki.
Pivn kolmennen perst, viikon pst viimeistki
nousin suurelle melle, korkealle kukkulalle.
Huusin tuosta tyttni, kaonnutta kaihoelin:
'Miss olet, tyttseni? Tule jo, tyttni, kotihin!'
"Noinpa huusin tyttni, kaonnutta kaipaelin.
Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat:
'El huua tyttsi, el huua, hoilaele!
Ei se saa sin ikn, ei paloa polvenansa
emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'"
