Viideskymmenes Runo
Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi,
korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla.
Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti
isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla.
Puolen kynnyst kulutti helevill helmoillansa,
puolen hirtt pns plt sile'ill silkillns,
puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla,
siltalaahkon lattiata kautokengn-kannoillansa.
Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen,
piti viikoista pyhyytt, ajan kaiken kainoutta.
Sypi kaunista kaloa, petjt pehmet,
ei synyt kananmunia, kukerikun riehkatuita,
eik lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla.
Emo kski lypsmhn: eip mennyt lypsmhn.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun nkinen
koske sen lehmn nishn, jok' on hilynyt hrill,
kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune."
Iso kski orin rekehen: ei istu orin rekehen.
Veikko vei emhevosen: neiti tuon sanoiksi virkki:
"En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut,
kun ei varsaset vetne, kuletelle kuutiaiset."
Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elv,
neitosena niekottava, kassapn kainustava,
ptyi karjanpaimeneksi, lksi lammasten keralle.
Lampahat meni mke, vuonat vuoren kukkulata;
neiti asteli ahoa, lepikk leyhytteli
ken kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa.
Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi.
Istui marjamtthlle, vaipui vaaran rintehelle.
Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kuku, kultainen kknen, hope'inen, hoilattele,
tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele,
kynk viikon villapn, kauan karjanpaimenena
nill aavoilla ahoilla, leve'ill lehtomailla!
Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko,
vainko kymmenen kese tahi ei tytehen ttn?"
Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa, tyttlapsen liiatenki:
mato heinss matavi, sisiliskot siuottavi.
Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen melt, puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimhn, vy vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana sypi, mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan,
sata neitt, tuhat naista, lapsia eplukuisin,
ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen."
Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vhisen,
meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan
hyppysillhn hyvill, ktsill kaunihilla.
Keksi marjasen melt, punapuolan kankahalta:
on marja nkemins, puola ilmoin luomiansa,
ylhhk maasta sy, alahahko puuhun nousta!
Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.
Niinp marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
duhtahilta polviloilta heleville helmasille.
Nousi siit vyrivoille, vyrivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siit suuhun suikahutti, keikahutti kielellens,
kielelt keruksisihin, siit vatsahan valahti.
Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta tytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe.
Alkoi pauloitta asua, ilman vytt vllehti,
ky saunassa saloa, pime'iss pistellit.
Emo aina arvelevi, itins ajattelevi:
"Mi on mein Marjatalla, ku mein kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi, aina vytt vllehtivi,
kypi saunassa saloa, pime'iss pisteleikse?"
Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella:
"Se on mein Marjatalla, sep Kurjetta rukalla,
kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa kveli."
Kantoi kohtua kovoa, vatsantytt vaikeata
kuuta seitsemn, kaheksan, ynnhn yheksn kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenett.
Niin kuulla kymmenennell impi tuskalle tulevi:
kohtu kntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi.
Kysyi kylpy emolta: "Oi, emoni, armahani!
Laita suojoa sijoa, lmpymytt huonehutta
piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!"
Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella:
"Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema?
Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?"
Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi:
"En ole miehen naimattoman enk nainehen urohon.
Menin marjahan melle, punapuolan poimentahan,
otin marjan mielellni, toisen kerran kielellni.
Se kvi kerustimille, siit vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta ty'yin, tuosta sain kohulliseksi."
Kysyi kylpy isolta: "Oi isoni, armahani!
Anna suojoa sijoa, lmpymytt huonehutta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitisi!"
Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella:
"Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi,
kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin,
sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!"
Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli:
"En m portto ollekana, tulen lautta lienekn.
Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttv,
joll' on valta vallallenki, vki Vinmisellenki."
Jo on piika pintehiss, minne menn, kunne ky,
kusta kylpy kysell. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani!
Kyp kylpy kylst, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitisi!
Ky pian, vlehen jou'u, vlehemmin tarvitahan!"
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kelt m kysyn kyly, kelt aihelen apua?"
Sanoi mein Marjattainen, itse virkki, noin nimesi:
"Kysy Ruotuksen kyly, saunoa Sarajan-suista!"
Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nyr neuvottava,
krks ilman kskemtt, kehumattaki kepe,
utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi.
Kourin helmansa kokosi, ksin kri vaattehensa,
sek juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia.
Met mtkyi mennessns, vaarat notkui noustessansa,
kvyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla.
Tuli Ruotuksen tupahan, sai sislle salvoksehen.
Ruma Ruotus paitulainen sypi, juopi suurten lailla
pss pyn paioillansa, aivan aivinaisillansa.
Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskins nojalta:
"Mit sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?"
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lksin kylpy kylst, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi."
Ruma Ruotuksen emnt ket puuskassa kveli,
liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla.
Itse enntti kysy, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kellen kylpy kyselet, kellen aihelet apua?"
Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn mein Marjatalle."
Ruma Ruotuksen emnt itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylhn joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytmell, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengnnevi, niinp' on siin kylpette!"
Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin,
sek juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse:
"Ei ole kylpy kylss, saunoa Saraojalla.
Ruma Ruotuksen emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
'Ei kylyt kylhn joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytmell, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengnnevi, niin on siin kylpekhn!'
Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinp vainen vastaeli."
Marjatta, matala neiti, tuosta tytyi itkemhn.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Lhte minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen
lhte kytmelle, ky hongikkokeolle!"
Ksin kri vaattehensa, kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomelle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen,
niss tiss tylhiss, ajoissa ani kovissa!
Pst piika pintehest, vaimo vatsanvntehest,
ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!"
Niin perille pstyns itse tuon sanoiksi virkki:
"Henkes, hyv hevonen, huokoas, vetj varsa,
kylylyly lyhyt, sauna lmpinen lhet,
jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin."
Henksi hyv hevonen, huokasi vetj varsa
vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen henghtvi,
on kuin lyly lytess, viskattaessa vetonen.
Marjatta, matala neiti, pyh piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllltns, vatsan lylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen phn.
Pesi pienen poikuensa, kri kreliinahansa;
otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa.
Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa.
Sylissns syttelevi, ksissns kntelevi.
Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa,
alkoi ptns sukia, hapsiansa harjaella:
katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa.
Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimhn. Etsi pient poiuttansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa
alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen,
alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan,
puiten
puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heint.
Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa.
Etsi milt, mnnikilt, kannoilta, kanervikoilta,
katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen,
kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat.
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
Thti vastahan tulevi. Thelle kumarteleikse:
"Oi Thti, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Thti taisi vastaella: "Tietisink, en sanoisi.
Hnp on minunki luonut nille piville pahoille,
kylmill kimaltamahan, pime'ill pilkkimhn."
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse:
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Kuuhut taisi vastaella: "Tietisink, en sanoisi.
Hnp on minunki luonut nille piville pahoille,
yksin ill valvomahan, pivll makoamahan."
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
ptyi Pivyt vastahansa. Pivlle kumarteleikse:
"Oi Pivyt, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Pivyt taiten vastaeli: "Kyll tien poikuesi!
Hnp on minunki luonut nille piville hyville,
kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimhn.
"Jopa tien poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi!
Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyst, kankahassa kainalosta."
Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa.
Poika suolta lyettihin, tuolta tuotihin kotia.
Siit mein Marjatalle kasvoi poika kaunokainen.
Ei tie nime tuolle, mill mainita nimell.
Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi.
Etsittihin ristijt, katsottihin kastajata.
Tuli
ukko ristimhn, Virokannas kastamahan.
Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"En m risti riivattua, katalata kastakana,
kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane."
Kenp tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
sep tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi!
Vaka vanha Vinminen tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon, marjamtthn sivulle,
tahi suolle vietkhn, puulla phn lytkhn!"
Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna, vrin laskenna lakia!
Eip syist suuremmista, tist tuhmemmistakana
itsesi suolle viety eik puulla phn lyty,
kun sa miesn nuorempana lainasit emosi lapsen
oman psi pstimeksi, itsesi lunastimeksi.
"Ei sinua silloinkana, eip' on viel suolle viety,
kun sa miesn nuorempana menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien, plle mustien mutien."
Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.
Siit suuttui Vinminen, jopa suuttui ja hpesi.
Itse lksi astumahan rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisens:
lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perhn, lksi selvlle sellle.
Virkki viel mennessns, lausui lhtiellessns:
"Annapas ajan kulua, pivn menn, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen pivn pstjksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eik ilmaista iloa."
Siit vanha Vinminen laskea karehtelevi
venehell vaskisella, kuutilla kuparisella
ylisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa, venehinens vshtyi.
Jtti kantelon jlille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
Suuni jo sulkea pitisi, kiinni kieleni sitoa,
laata virren laulannasta, heret heljnnst.
Hevonenki henghtvi matkan pitkn mentyns,
rautanenki raukeavi kesheinn lytyns,
vetonenki vierhtvi joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi yn pitkn palettuansa;
niin miks' ei runo vsyisi, virret vienot vierhtisi
illan pitkilt iloilta, pivnlaskun laulannoilta?
Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi:
"Eip koski vuolaskana laske vettns loputen,
eik laulaja hyvinen laula tyynni taitoansa.
Mieli on jmhn parempi kuin on kesken katkemahan."
Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittnenki.
Kerin virteni kerlle, sykkyrlle syylttelen,
panen aitan parven phn, luisten lukkojen sislle,
jost' ei pse pivinns, selvi sin ikn
ilman luien lonsumatta, leukojen levemtt,
hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtmtt.
Mits tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan,
jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran!
Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella
eik kulta kuulemassa, oma armas oppimassa:
on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa,
koivun lehvt lempimss, pihlajat pitelemss.
Pienn jin min emosta, matalana maammostani.
Jin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle,
kiuruna kivertmhn, rastahana raikkumahan,
vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimisen.
Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman
tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia,
vie tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa.
Sainpa, kiuru, kiertmhn, lintu kurja, kulkemahan,
vieno, maita vieremhn, vaivainen, vaeltamahan,
joka tuulen tuntemahan, rjynnn lymhn,
vilussa vrisemhn, pakkasessa parkumahan.
Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi
virkkaja vihaisen nen, nen tuiman tuikuttaja.
Ken se kieltni kirosi, kenp nt rjhteli;
soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani,
pahasti pajattavani, vrin virtt vntvni.
Elktte, hyvt imeiset, tuota ouoksi otelko,
jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut, kynyt mailla mahtimiesten,
saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia.
Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa
emon ainoan avusta, yksinisen ymprilt.
Piti oppia kotona, oman aitan orren alla,
oman itin vrttinill, veikon veistoslastusilla,
senki pienn, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna.
Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Siitp nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.
korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla.
Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti
isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla.
Puolen kynnyst kulutti helevill helmoillansa,
puolen hirtt pns plt sile'ill silkillns,
puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla,
siltalaahkon lattiata kautokengn-kannoillansa.
Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen,
piti viikoista pyhyytt, ajan kaiken kainoutta.
Sypi kaunista kaloa, petjt pehmet,
ei synyt kananmunia, kukerikun riehkatuita,
eik lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla.
Emo kski lypsmhn: eip mennyt lypsmhn.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun nkinen
koske sen lehmn nishn, jok' on hilynyt hrill,
kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune."
Iso kski orin rekehen: ei istu orin rekehen.
Veikko vei emhevosen: neiti tuon sanoiksi virkki:
"En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut,
kun ei varsaset vetne, kuletelle kuutiaiset."
Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elv,
neitosena niekottava, kassapn kainustava,
ptyi karjanpaimeneksi, lksi lammasten keralle.
Lampahat meni mke, vuonat vuoren kukkulata;
neiti asteli ahoa, lepikk leyhytteli
ken kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa.
Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi.
Istui marjamtthlle, vaipui vaaran rintehelle.
Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kuku, kultainen kknen, hope'inen, hoilattele,
tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele,
kynk viikon villapn, kauan karjanpaimenena
nill aavoilla ahoilla, leve'ill lehtomailla!
Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko,
vainko kymmenen kese tahi ei tytehen ttn?"
Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa, tyttlapsen liiatenki:
mato heinss matavi, sisiliskot siuottavi.
Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen melt, puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimhn, vy vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana sypi, mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan,
sata neitt, tuhat naista, lapsia eplukuisin,
ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen."
Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vhisen,
meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan
hyppysillhn hyvill, ktsill kaunihilla.
Keksi marjasen melt, punapuolan kankahalta:
on marja nkemins, puola ilmoin luomiansa,
ylhhk maasta sy, alahahko puuhun nousta!
Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.
Niinp marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
duhtahilta polviloilta heleville helmasille.
Nousi siit vyrivoille, vyrivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siit suuhun suikahutti, keikahutti kielellens,
kielelt keruksisihin, siit vatsahan valahti.
Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta tytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe.
Alkoi pauloitta asua, ilman vytt vllehti,
ky saunassa saloa, pime'iss pistellit.
Emo aina arvelevi, itins ajattelevi:
"Mi on mein Marjatalla, ku mein kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi, aina vytt vllehtivi,
kypi saunassa saloa, pime'iss pisteleikse?"
Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella:
"Se on mein Marjatalla, sep Kurjetta rukalla,
kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa kveli."
Kantoi kohtua kovoa, vatsantytt vaikeata
kuuta seitsemn, kaheksan, ynnhn yheksn kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenett.
Niin kuulla kymmenennell impi tuskalle tulevi:
kohtu kntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi.
Kysyi kylpy emolta: "Oi, emoni, armahani!
Laita suojoa sijoa, lmpymytt huonehutta
piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!"
Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella:
"Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema?
Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?"
Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi:
"En ole miehen naimattoman enk nainehen urohon.
Menin marjahan melle, punapuolan poimentahan,
otin marjan mielellni, toisen kerran kielellni.
Se kvi kerustimille, siit vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta ty'yin, tuosta sain kohulliseksi."
Kysyi kylpy isolta: "Oi isoni, armahani!
Anna suojoa sijoa, lmpymytt huonehutta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitisi!"
Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella:
"Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi,
kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin,
sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!"
Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli:
"En m portto ollekana, tulen lautta lienekn.
Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttv,
joll' on valta vallallenki, vki Vinmisellenki."
Jo on piika pintehiss, minne menn, kunne ky,
kusta kylpy kysell. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani!
Kyp kylpy kylst, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitisi!
Ky pian, vlehen jou'u, vlehemmin tarvitahan!"
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kelt m kysyn kyly, kelt aihelen apua?"
Sanoi mein Marjattainen, itse virkki, noin nimesi:
"Kysy Ruotuksen kyly, saunoa Sarajan-suista!"
Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nyr neuvottava,
krks ilman kskemtt, kehumattaki kepe,
utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi.
Kourin helmansa kokosi, ksin kri vaattehensa,
sek juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia.
Met mtkyi mennessns, vaarat notkui noustessansa,
kvyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla.
Tuli Ruotuksen tupahan, sai sislle salvoksehen.
Ruma Ruotus paitulainen sypi, juopi suurten lailla
pss pyn paioillansa, aivan aivinaisillansa.
Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskins nojalta:
"Mit sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?"
Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lksin kylpy kylst, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi."
Ruma Ruotuksen emnt ket puuskassa kveli,
liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla.
Itse enntti kysy, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kellen kylpy kyselet, kellen aihelet apua?"
Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn mein Marjatalle."
Ruma Ruotuksen emnt itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylhn joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytmell, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengnnevi, niinp' on siin kylpette!"
Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin,
sek juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse:
"Ei ole kylpy kylss, saunoa Saraojalla.
Ruma Ruotuksen emnt sanan virkkoi, noin nimesi:
'Ei kylyt kylhn joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytmell, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengnnevi, niin on siin kylpekhn!'
Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinp vainen vastaeli."
Marjatta, matala neiti, tuosta tytyi itkemhn.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Lhte minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen
lhte kytmelle, ky hongikkokeolle!"
Ksin kri vaattehensa, kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomelle.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen,
niss tiss tylhiss, ajoissa ani kovissa!
Pst piika pintehest, vaimo vatsanvntehest,
ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!"
Niin perille pstyns itse tuon sanoiksi virkki:
"Henkes, hyv hevonen, huokoas, vetj varsa,
kylylyly lyhyt, sauna lmpinen lhet,
jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin."
Henksi hyv hevonen, huokasi vetj varsa
vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen henghtvi,
on kuin lyly lytess, viskattaessa vetonen.
Marjatta, matala neiti, pyh piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllltns, vatsan lylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen phn.
Pesi pienen poikuensa, kri kreliinahansa;
otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa.
Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa.
Sylissns syttelevi, ksissns kntelevi.
Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa,
alkoi ptns sukia, hapsiansa harjaella:
katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa.
Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimhn. Etsi pient poiuttansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa
alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen,
alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan,
puiten
puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heint.
Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa.
Etsi milt, mnnikilt, kannoilta, kanervikoilta,
katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen,
kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat.
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
Thti vastahan tulevi. Thelle kumarteleikse:
"Oi Thti, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Thti taisi vastaella: "Tietisink, en sanoisi.
Hnp on minunki luonut nille piville pahoille,
kylmill kimaltamahan, pime'ill pilkkimhn."
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse:
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Kuuhut taisi vastaella: "Tietisink, en sanoisi.
Hnp on minunki luonut nille piville pahoille,
yksin ill valvomahan, pivll makoamahan."
Astua ajattelevi, ky kperittelevi:
ptyi Pivyt vastahansa. Pivlle kumarteleikse:
"Oi Pivyt, Jumalan luoma! Etk tie poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"
Pivyt taiten vastaeli: "Kyll tien poikuesi!
Hnp on minunki luonut nille piville hyville,
kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimhn.
"Jopa tien poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi!
Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyst, kankahassa kainalosta."
Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa.
Poika suolta lyettihin, tuolta tuotihin kotia.
Siit mein Marjatalle kasvoi poika kaunokainen.
Ei tie nime tuolle, mill mainita nimell.
Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi.
Etsittihin ristijt, katsottihin kastajata.
Tuli
ukko ristimhn, Virokannas kastamahan.
Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"En m risti riivattua, katalata kastakana,
kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane."
Kenp tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Vinminen, tietj in-ikuinen,
sep tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi!
Vaka vanha Vinminen tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon, marjamtthn sivulle,
tahi suolle vietkhn, puulla phn lytkhn!"
Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna, vrin laskenna lakia!
Eip syist suuremmista, tist tuhmemmistakana
itsesi suolle viety eik puulla phn lyty,
kun sa miesn nuorempana lainasit emosi lapsen
oman psi pstimeksi, itsesi lunastimeksi.
"Ei sinua silloinkana, eip' on viel suolle viety,
kun sa miesn nuorempana menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien, plle mustien mutien."
Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.
Siit suuttui Vinminen, jopa suuttui ja hpesi.
Itse lksi astumahan rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisens:
lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perhn, lksi selvlle sellle.
Virkki viel mennessns, lausui lhtiellessns:
"Annapas ajan kulua, pivn menn, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen pivn pstjksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eik ilmaista iloa."
Siit vanha Vinminen laskea karehtelevi
venehell vaskisella, kuutilla kuparisella
ylisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa, venehinens vshtyi.
Jtti kantelon jlille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
Suuni jo sulkea pitisi, kiinni kieleni sitoa,
laata virren laulannasta, heret heljnnst.
Hevonenki henghtvi matkan pitkn mentyns,
rautanenki raukeavi kesheinn lytyns,
vetonenki vierhtvi joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi yn pitkn palettuansa;
niin miks' ei runo vsyisi, virret vienot vierhtisi
illan pitkilt iloilta, pivnlaskun laulannoilta?
Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi:
"Eip koski vuolaskana laske vettns loputen,
eik laulaja hyvinen laula tyynni taitoansa.
Mieli on jmhn parempi kuin on kesken katkemahan."
Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittnenki.
Kerin virteni kerlle, sykkyrlle syylttelen,
panen aitan parven phn, luisten lukkojen sislle,
jost' ei pse pivinns, selvi sin ikn
ilman luien lonsumatta, leukojen levemtt,
hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtmtt.
Mits tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan,
jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran!
Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella
eik kulta kuulemassa, oma armas oppimassa:
on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa,
koivun lehvt lempimss, pihlajat pitelemss.
Pienn jin min emosta, matalana maammostani.
Jin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle,
kiuruna kivertmhn, rastahana raikkumahan,
vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimisen.
Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman
tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia,
vie tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa.
Sainpa, kiuru, kiertmhn, lintu kurja, kulkemahan,
vieno, maita vieremhn, vaivainen, vaeltamahan,
joka tuulen tuntemahan, rjynnn lymhn,
vilussa vrisemhn, pakkasessa parkumahan.
Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi
virkkaja vihaisen nen, nen tuiman tuikuttaja.
Ken se kieltni kirosi, kenp nt rjhteli;
soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani,
pahasti pajattavani, vrin virtt vntvni.
Elktte, hyvt imeiset, tuota ouoksi otelko,
jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut, kynyt mailla mahtimiesten,
saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia.
Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa
emon ainoan avusta, yksinisen ymprilt.
Piti oppia kotona, oman aitan orren alla,
oman itin vrttinill, veikon veistoslastusilla,
senki pienn, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna.
Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Siitp nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.
